"Noh, kuinka sitten kävi?"
"Hän kulki yksin, ja juuri kun pääsi suojaman sivutse, niin tuli lumivyöry — ihan samanlainen kuin se joka vieri alas teidän takananne lähellä Ganther siltaa —."
"Ja tappoi hänet?"
"Me kaivoimme hänen ylös tukehtuneena ja musertuneena. Vaan puhukaamme nyt vaimostanne. Asian laita on semmoinen, että olemme kantaneet miehen tänne paareilla, saadaksemme hänet haudatuksi, ja meidän täytyy kulkea tätä samaa katua. Vaimonne ei tarvitse häntä nähdä. Olisi synti ja häpeä kantaa paareja kunniaportin kautta, ennenkuin vaimonne on siitä kulkenut. Kun lähdette kirkosta, niin me, jotka kannamme paareja, poikkeemme oikealla lähellä olevalle syrjä-kadulle ja asetumme paarein eteen; mutta varoittakaa vaimoanne kääntämästä silmiänsä siihen katuun. Aika joutuu, ja vaimonne ehkä jo kaipaa teitä. Hyvästi!"
Vendale menee takasin kirkkoon ja panee morsiamensa käden oman terveen käsivartensa alle. Kirkon pääportilla odottaa heitä juhlavaatteisin puettu saattoväki, ja nyt astutaan katua alaspäin kelloin soidessa, pyssyin pamahtaessa, lippusten liehutessa, torvien helistessä ja innostuneen kaupungin riemutessa, itkiessä ja hymyillessä. Päät paljastetaan, mistä Marguerite kulkee sivutse, äidit näyttävät häntä lapsillensa, kaikki ihmiset siunaavat häntä. "Taivaan siunaus rakkaalle tytölle! Katso, kuinka hän kävelee nuoruudessaan ja kauneudessaan, hän joka niin uskalasti pelasti ylkänsä hengen."
Tultuansa oikealta puolelta kohtaavan syrjä-kadun nurkkaan puhuttelee Vendale morsiantansa ja kääntää hänen huomiota vasemmalla kädellä oleviin akkunoihin. Päästyänsä nurkan sivutse vähän edemmäksi, sanoo hän; "Älä katso taaksesi, lemmityiseni!" ja kääntää samassa itse päänsä. Hän näkee nyt takanansa paaren ynnä sen kantajan katoavan kunniaportin kautta kirkkomaalle, vaan itse astuu hän morsiamensa ynnä hääjoukon kanssa alas ihanaan, auringon loisteessa kiiltävään laaksoon.