"Nimellä Walter Wilding."
"Ja rouvasnainen?" —
Rouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella kuvaa.
"Tarkoitatte äitiäni" keskeytti Wilding.
"Teidän — äitinne", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä — "ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte silloin?"
"Yhden — ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva Goldstraw!"
Vilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta rouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä muitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen jälkeen oli tapahtunut.
"Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta," lisäsi hän, "ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä sääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter Wilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua jälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena ollessani, Löytölastenhuoneen portissa."
Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja hän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja silmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko muuten mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa; sillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena ollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin saanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?"