Tämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota neljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle virvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki lasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä asialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut tyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: "Ilman menestyksettä, herra Wilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen."
Varmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä testamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on mahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen lievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen niskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten tahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja kiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä kohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen luottamustaan.
"Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina," alotti herra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, "täytyy minun, ennenkuin meidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja ajatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä lailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota jokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että hänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani sekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen minä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä jos tässä kyllä on painava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen teroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin päälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin, arvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle kaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa. Nyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun luottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää sen sille, jonka hän pitää — vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni — laillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee löytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan löytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin yhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra Wildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta se, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta, joka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta, varovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen velvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus aviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut tietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään tahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta ole hyväksynyt kumpaistakaan."
Näin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen kuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan luottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin innostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin silmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö.
"Ei mikään voi olla selvempi," sanoi Wilding. "Toivoisin vaan, että minun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey."
"Havaatteko mitään huminaa korvissanne?" sanoi asianajaja huolellisella silmäyksellä, "niin heittäkää se — puheemme, näetten, vastaseksi."
"Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!" sanoi Wilding. "Mitä aioin sanoa oli." —
"Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding," pyysi asianajaja.
"En, sitä en tee," vastasi viininkauppias. "Tekisittenkö te, herra Bintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin testamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen suostumalla?"
"Minä suostun puolestani," sanoi Vendale mielukkaasti.