"Minä myös," sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti.
"Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat määräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte ne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään minä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki todenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies ilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna kuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan lahjaksi Löytölastenhuoneelle.
"Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?" kysyi Bintrey hetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut.
"Niin on."
"Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?"
"Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin."
"Siis ei muuta ole," sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin asettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen. Mutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?"
"Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey," vastasi Wilding totisesti, "sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus. Mutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin tämän painon rinnaltani poistetuksi."
"Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana," sanoi Bintrey hetken melkeen liikutettuna. "Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas päivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös muistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä."
Suostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti allekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn muitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin rautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin omistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka ollut joku ahdas luottilasten suku-hauta.