Suuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut asioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding nyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat häntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale, jonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja Obenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli järjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa, päivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor oli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut — jota ei epäiltäkö — niin upottivat nämä päivälliset häntä kymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis vaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan kahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen suloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer sumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen silmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty tätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen syödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen perästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot seinää vasten.
Mutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa Marguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän, vaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa, pimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi illalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä, hänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata tilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta portviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa vanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja neljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet matkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa, tuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite luuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä rakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen elämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle, lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!
"Mitä ajattelette, Yrjö," kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä, "Obenreizerista? — Minä en kysy mitä ajattelette mamseli Obenreizerista."
"En tosiaan tiedä," vastasi Vendale, "enkä ole koskaan tiennyt mitä hänestä ajattelisin!"
"Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen" — sanoi Wilding.
"Kieltämättä, hänellä on tarkka pää."
"Hän on hyvä muusikko."
"Kieltämättä, hän on hyvä muusikko."
"Ja puhuu hyvin."
"Niin," sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, "ja puhuu hyvin. Tiedättekö, Wilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että hän ei ole yhtä hyvin vaiti."