"Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias."
"Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin ei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman syyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana, ottakaa kuka tahansa."
"Se on pian tehty, rehellinen ystäväni," sanoi Wilding, "otanpa teidän."
"Sitä en tahtonut enkä odottanut," vastasi Vendale nauraen; "vaan olkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka, että hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät välistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni, vaiti ollessani?"
"Niinpä luulen," sanoi Wilding,
"Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu — tahi toisin sanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella — niin hän pääsee jokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta pakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun sanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun pikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko, niin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät osaa hyvin olla vaiti."
Koska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille, oli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein, kysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan että tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen, tuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi sitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa.
Koska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti palasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon — kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia vaikuttamassa — nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten kanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri likimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja koska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen sivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri kohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka toivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä koski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa.
Koska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä, että nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja holhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä myös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui — muuttui rajattoman orjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa, jossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen lukuisena oli, se "hänen" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi pimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin olisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä.
Vaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja niille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona yksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer pianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan, lauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: "Nouse ylös matelemasta tasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua kun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen siniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua siellä." Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut sukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa ja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu vaikeni.