Mutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista kuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka tahtovansa pilata "laulun sieveyttä" ottamalla osaa siihen ja osoittaen syvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia vastaan — jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka ainoastansa kuulijoina läsnä olevat — piti Janne alusta alkaen koko tämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen mielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi "laulun sieveyttä" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän nyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka heistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi voitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen, että tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan ulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta kertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän yhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä.
Kolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja molemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen semmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi Da Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän kaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli laulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen todistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto ensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss Obenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna, avosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan, ja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra Wildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata" eikä tahtonut sen perästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille kunnioitustansa.
Tällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja Ladlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen kohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä, että Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan toivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään sopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä, johon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen.
"Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss," sanoi Janne yhdenlaisella syvällä kumarruksella. "Senlaiset ihmiset, kuin te, voitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin."
"Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen," vastasi hän viehättävällä engelskallaan ja ihanalla kummastuksella. "Tosiaan en ymmärrä teitä; minä olen niin typerä."
"Nuori herra Wilding," selvitti Janne suosiollisesti, kyllä Margueritelle yhtä käsittämättömästi, "muutti onnen ennenkuin otti nuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. — Sen sanon suoraan ja sen saatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne, niin se ei voi tehdä vastusta."
Näin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos huoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska vasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli Marguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin.
"Missä minun Janneni on?"
Ja niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi tavaksi.
Toinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen. Itse hän siitä syytti "höyryjä," joka voi olla hyvinkin todenmukaista. Mikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi kerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman korvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä oli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset sanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne purema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä ollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä hänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että se tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa jossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus tuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella toimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa ensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina iltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta "missä minun Janne herrani on?" ja että Vendale silloin aina toi hänen esiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien nähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia yrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä sitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla seisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin hänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: "Noh kuinka on mielestänne tämä, Janne?" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat, ikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata!"