Mutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten leikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo alusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen tiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet mainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä.
Hän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut hänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä oli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle liiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa nääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit istuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan, joivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä. Ajatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään kuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja mielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti, näytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska tämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo.
Vähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen mielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi hän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen erehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja viikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut häneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä herätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä, sillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä selvittämättömällä tavalla tietämättömiin.
Kerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä päässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi se, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä yötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän kysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis avuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan vastukseksi: "Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki:" Hän haki selvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki leikiksi sanoen: "Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän näköinen, sir;" tahi: "Toivon voimanne paremmin nyt, sir," — joista ei mitään selvitystä ollut.
Viimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta Vendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja emännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi.
"Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä kutsun Sallyksi, rouva Goldstraw," sanoi viininkauppias parka.
"Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut nimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!"
"Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on ollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte sen mielellään minulle tunnustaa."
"Niin tosiaan on laita, sir!"
"Ah, siinä siis selitys!" sanoi hän vakaasti. "Katsokaa, Sally, herra Obenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään ole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri paikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että minun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne kuollakseni."