"Meillä ei ole paljon aikaa, Yrjö," sanoi hän; "mutta rouva Dor on ollut hyvä minua kohtaan, ja me saamme viettää nämät minuutit itseksemme." Nyt kiersi Marguerite käsivarret hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: "Oletko tehnyt mitään, joka on voinut loukata Obenreizeria?"
"Minäkö?" kysyi Vendale kummastellen.
"Hiljaa!" sanoi hän. "Minun täytyy kuiskata se sinulle. Muistat varmaan tuon pienen valokuvan, jonka sain sinulta. Se sattui tänäpänä makaamaan kamiinin-friisillä, josta hän sen löysi. Hän katseli sitä ja minä näin hänen kasvonsa peilissä. Tiedän varmaan, että olet häntä loukannut; hän on kostonhaluinen ja armoton, ja samalla äänetön kuin hauta. Älä matkusta hänen kanssansa, Yrjö; älä lähde hänen seuraan!"
"Oma ystäväiseni," vastasi Vendale, "sinä annat turhain luulojen peljättää itseäsi. Obenreizer ja minä emme ole koskaan olleet parempia ystäviä kuin juuri tällä erää."
Ennenkuin enemmän ehdittiin sanoa, alkoi laattia likimmäisessä huoneessa vavista jonkun raskaan ruumiin liikunnosta, ja heti sen jälkeen näyttäikse rouva Dor.
"Obenreizer!" huusi tämä hyväntahtoinen olento kuiskaavalla äänellä ja upposi silmänräpäyksessä tavalliselle istuimelleen kamiinin viereen.
Obenreizer tuli sisään matka-salkku rippuva olkapäällä.
"Oletteko valmis?" kysyi hän Vendalelta. "Saanko teille ottaa jotaan mukaani? Teillä ei ole matka-salkkua, vaan minulla on. Tämä papereita varten tehty paikka on oleva teidän käytettävänä."
"Kiitoksia tarjouksestanne," vastasi Vendale; "minulla on ainoastaan yksi tähdellinen paperi, ja siitä täytyy minun itse pitää huolta. Tässä se on," lisäsi hän katsellen povitaskuansa, "ja tässä sen täytyy olla kunnes pääsemme Neuschâteliin."
Vendalen näin puhuessa tarttui Marguerite hänen käteensä ja puristi sitä hartaasti, katsellen ankarasti Obenreizeria; vaan ennenkuin Vendale huomasikaan oli jo Obenreizer kääntynyt ja oli nyt jättämäisillään hyvästit rouva Dorelle.