"Hyvästi, ihana veljentytär;" sanoi hän kääntyen Margueritea kohti. "Ja nyt pois Neuschâteliin, ystäväni!"
Näin sanoen hän keveästi koski Vendalen povi-taskuun, ja kulki edeltä ovelle.
Vendalen viimeinen silmäys tarkoitti Margueriteä ja Margueriten viimeiset sanat hänelle olivat:
"Älä lähde."
KOLMAS NÄYTÖS.
Laaksossa.
Oli noin keski-paikoilla Helmikuuta kun Vendale ja Obenreizer lähtivät matkaan, ja koska talvi oli kova, niin ei ollut matkakaan erittäin hupainen; päin vastoin oli tämä aika kaikille matkustavaisille varsin kamala, ja tultuansa vihdoin Strasburgiin, löysivät matkustajamme tämän kaupungin suuret ravintolat melkeen tyhjinä, ja ne harvat ihmiset, joita he siellä tapasivat, ja jotka Englannista tahi Parisista kaupan toimissa olivat kulkeneet Sveitsin sisämaihin, olivat hekin paluu-matkalla.
Usea Sveitsin rauta-teistä, joita matkailijat nykyjään kulkevat ilman vastuksitta ja vaivoitta, olivat siihen aikaan melkeen kokonaan mahdottomat kulkea, sillä moniaita ei oltu vielä alettukaan rakentaa ja useimpia parhaillaan rakennettiin. Niissä rautatien-jaksoissa, joita myöten jo kuljettiin, kohtasi vielä pitkät matkat vanhaa maantietä, jossa liikenne usein talven aikana tykkänänsä taukosi; toisaalla löytyi heikkoja paikkoja, joissa uusi laitos kovalla pakkaisella tahi äkkiä nousevalla pyryllä ei ollut luotettava.
Strasburgissa kerrottiin useita juttuja tien vaivaloisuuksista ja ehkä useat näistä jutuista olivat ylenmäärin väännetyt, saivat kuitenkin kummallisimmatkin jonkunlaisen todenmukaisuuden siitä ainoasta syystä, että ihmiset toden-teolla palasivat matkoiltaan kesken. Koska tie Baseliin kuitenkin oli auki, niin pysyi Vendale järkähtämättä päätöksessään matkustaa eteenpäin, ja Obenreizerin päätös oli tietysti sama kuin Vendalen, sillä nyt hänen oli noista kahdesta valitseminen, joko jäädä elin-ajakseen onnettomaksi taikka hävittää se todistus, jonka Vendale vei muassaan, jos vaikka tähän tarpeesen täytyisi murhata Vendalen.
Näiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen. Obenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan ja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän läheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina tuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli ehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä, kentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen kauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä Margueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat. Ja nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi häntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina jalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi nyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja lakkaamatta sanoi hän itselleen: "Hän on Margueriten holhoja. Välimme on varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja hänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä ikävällä matkustamisella." Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat Obenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen, silloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin tavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.