"Siitä, mitä olen lapsuudestani kuullut."
"Niin, sen verran tiedän minäkin itsestäni."
"Ja," lisäsi Vendale, "varhaimmista muistoistani."
"Niin minä myös. Yhdenlaiset ovat minunkin tietoni itsestäni — jos tämä on mikään vakava todistus."
"Eikö nämät todistukset teitä tyydytä?"
"Tyydyttäneväthän kaiketi. Ei mikään tässä mailmassa ole verrattava täyttymykseen. Se on vaan lyhyt sana, mutta voimallisempi kuin pitkät todistukset ja järkipäätelmät."
"Te ja Wilding vainaja olitte syntyneet samana vuonna ja melkeen yhden-ikäiset," sanoi Vendale, miettiväisesti katsellen kuinka hän käveli edestakaisin laattialla.
"Niinpä melkeen."
Voisiko ehkä Obenreizer olla tuo kadonnut perillinen? Oliko tuossa hänen opissa mailman pieneydestä, joka alinomaa makasi hänen kielellänsä, kentiesi syvempi merkitys, kuin itse arvasikaan? Oliko tuo sveitsiläinen kirje niin pian seurannut rouva Goldstrawin ilmoittamisia sen tähden, että hän oli tämä lapsi, joka nyt oli kasvanut täydeksi mieheksi? Mailmassa, jossa niin monet syvyydet vielä ovat tutkimatta, saattoi tämä olla hyvinkin mahdollista. Ne sattumukset eli lait — kutsuttakoon niitä miksi tahansa, — jotka olivat perustaneet Vendalen ja Obenreizerin keskenäistä tuttavuutta ja johdattaneet heitä yhteen täällä eräänä talvis-iltana, olivat tuskin vähemmin ihmeteltävät, koska ne, tarkasteltuna tältä kannalta, näyttivät koettavansa edistää jotain järjestyksellistä ja käsitettävää tarkoitusta.
Vendalessa herätetyt ajatukset kiihtyivät kiihtymistään hänen seuratessaan miettivin silmin Obenreizeriä, joka yhä käveli edestakaisin virran alinomaa kohistessa: "Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänet murhaan, jos täytyy?" Ei ollut ensinkään pelkäämistä, että Vendalen kuolleen ystävän salaisuus tulisi hänen huuliltaan ilmi; vaan niinkuin hänen ystävänsä oli vaipunut tämän painon alle, niin tunsi Vendalekin paljoa pienemmässä perinnössään kuinka raskaasti häntä painoi se asia, joka hänelle oli uskottu, ja kuinka vaikea velvollisuutensa seurata himmeimpiäkin jälkiä oli. Hän kysyi samassa itseltään, näkisikö hän mielellään että tuo mies olisi todellinen Walter Wilding? Ei. Kuinka hyvänsä koettikin sysätä epäluulonsa syrjään, niin ainakaan hän ei mielellään tahtonut suostua asettamaan tätä miestä vilpittömän, suoran ja lapsellisen kauppakumppalinsa paikalle. Hän kysyi äkkiä itseltään; soisiko mielellään tämän miehen tulevan rikkaaksi? Ei: Obenreizerin valta Margueriten yli oli jo tarpeeksi suuri, rikkaus sen tietysti enentäisi. Soisiko hän mielellään tämän miehen olevan Margueriten holhojana, jos kohta toteen näytettäisiinki, ettei hän ollut kaukaisimmassakaan sukulaisuudessa hänen kanssansa? Ei. Vaan nämät olivat mietteitä, jotka eivät saaneet hämmentää uskollisuuttansa vainajaa vastaan; hänen oli vaariin ottaminen että nämät mietteet kulkisivat onnellisesti sivutse, ja että ne vaan vahvistaisivat häntä hänen päätöksessään rehellisesti täyttää velvollisuuksiansa. Ja pikemmin kuin luulikaan onnistui hänen malttaa mieltänsä niin täydellisesti, että ilman vasta-hakoisuutta seurasi silmillään matka-toveriansa, tämän alinomaa kävellessä edestakaisin laattialla, — tämä matkatoveri, jonka hän luuli synkästi mietiskelevän sukuansa, eikä toisen ihmisen — vähintäin hänen — väkivaltaista murhaamista.