Tie Baselista Neuschateliin oli oivallisempi, kuin mitä siitä oli juteltu, sillä ilmat olivat sen viimeisinä päivinä tehneet kulettavammaksi. Aasit ja muulin-ajurit olivat samana iltana palanneet pimeässä ja sanoivat muita vaivaloisuuksia ei löytyvän, kuin koettelemuksia kärsimykselle, siloille, rattaan-akseleille ja ruoskan-siimoille. Vuokrattiin kohta hevoiset ja vaunut, joilla matkustavaisemme seuraavana aamuna ennen päivän noustua lähtisivät.
"Onko teillä tapana lukita ovenne iltaisilla, näin matkustellessanne?" kysyi Obenreizer, lämmitellen käsiänsä valkean ääressä Vendalen huoneessa, ennenkuin lähti omaansa.
"Ei; sitä tehdäkseni nukun minä liian raskaasti."
"Onko teillä niin hyvä uni?" kysyi hän ihmettelevällä silmäyksellä. "Mikä onni!"
"Kaikkea muuta paitse onnea olisi talon toisille asukkaille," sanoi Vendale, "jos minua herätettäisiin aamulla ulkopuolelta sänkykammarini ovea."
"Minäkään en lukitse oveani," sanoi Obenreizer; "vaan antakaa minun Sveitsiläisenä, joka tuntee maantavat, antaa teille neuvon. Matkustaessanne isänmaassani kätkekää aina paperinne — niinkuin tietysti rahannekin pään-aluksenne alle; aina samaan paikkaan."
"Ette juuri puhu hyvää maanmiehistänne," sanoi Vendale nauraen.
"Maanmieheni," vastasi Obenreizer, "ovat luultavasti niinkuin useimmat muutkin ihmiset, ja useimmat ihmiset ottavat mitä saavat. Hyvästi! Kello neljä siis aamulla!"
"Hyvästi! Kello neljä!"
Jäätyänsä yksin kohensi Vendale kekäleitä, peitti ne valkoisella tuhalla ja istuikse malttaaksensa mieltään. Ajatuksensa pyörivät vielä viimeisen aineen ympäri, ja virran kohina ei auttanut niitä, vaan piti ne pikemmin valveella. Istuessaan näin ja miettien, katosi ennestäänkin vähäinen unenhalunsa ja, huomattuansa ettei olisikaan miksikään auttanut mennä levolle, jäi hän istumaan kamiinin eteen täysissä vaatteissa. Marguerite, Wilding, Obenreizer, matkustamisen tarkoituksen tuhansia epäilyksiä ja toiveita ajeli yht'aikaa mielessään. Kaikellaiset esineet häntä vastasivat, paitse uni, joka piti itsensä kaukana hänestä.