Näin istuttuansa kauvan aikaa syvissä mietteissä kamiinin edessä, paloi kynttilä alas jalkaansa ja sammui; vaan tämä ei mitään tehnyt, koska oli tarpeeksi valoa kamiinin valkeasta. Hän heitti käsivartensa tuolinkarmille, nojasi leukansa käteen ja istui yhä miettien.
Hän istui valkean ja sängyn välissä ja kun valkea liehui kohisevan virran viimasta, liehui myös hänen oma varjonsa sängyn yli. Hänen asemansa antoi varjolle puoleksi surullisen puoleksi rukoilevaisen muodon. Silmänsä katsoa tuijottivat siihen lakkaamatta, kunnes viimein rupesi luulemaan, että se olikin Wildingin eikä hänen oma varjonsa.
Vähäinen aseman muuttaminen saisi varjon katoamaan, ja tämän muutoksen tehtyänsä, katosikin vallattoman mielensä kuvelma. Nyt istui hän pimeässä loukossa kamiinin vieressä vastapäätä huoneen ovea.
Ovi oli varustettu pitkällä, kömpelöisellä rautaha'alla ja tämän hän nyt näki hiljaa ja varovaisesti nostettavan. Ovi aukeni hiukan, ja meni jälleen kiini, ikäänkuin olisi ilman viima sitä liikuttanut. Mutta hän havaitsi, ettei haka enään mennyt paikalleen.
Ovi aukeni uudestaan aivan hiljaa, kunnes oli niin paljon tilaa, että ihminen mahtui lävitse. Nyt se jäi seisomaan auki, niinkuin joku olisi varovaisesti pitänyt siitä kiini. Ihmisen haamu astui viimein sisään, kasvot käännettynä sänkyä vastaan ja jäi seisomaan äänetönnä oven vieressä. Hetken kuluttua otti haamu askeleen eteenpäin ja sanoi kuiskaten:
"Vendale!"
"Mikä on hätänä?" vastasi tämä ja hyppäsi ylös. "Kuka siellä on?"
Se oli Obenreizer, joka nyt hänkin vuoroonsa antoi kuulla hämmästyksen huudahuksen nähdessään Vendalen tulevan vastaansa ihan odottamattomalta taholta.
"Ei sängyssä?" sanoi hän, tarttuen Vendalea hartioihin, ikäänkuin tekisi hänen suuresti mieli painiskella hänen kanssansa. On jotain kuitenkin väärässä."
"En älyä mitä tarkoitatte;" sanoi Vendale, repien itsensä irti.