"Matkamiehet!" huusi heille leppeä ääni ovessa juuri kuin olivat valmiit laukku selässä ja sauva kädessä taas aloittamaan vaellustansa. "Muistakaa yksi seikka! Viisi on paikkaa toisiansa likitysten, joissa voitte hakea suojaa vaarallisella matkallanne, ja sitten tulee puu-risti ja sitten viimeinen maja-talo. Älkää eksykö tieltä ja jos tuulis-pää tulee, niin etsikää heti suojaa!"
"Nuot kurjat pirut luulevat olevansa velkapäät puhua korkean muka virkansa puolesta," sanoi Obenreizer osoittaen halveksivalla tavalla kädellänsä taappäin. "Te Englantilaiset syytätte meitä sveitsiläisiä oman voiton pyynnöstä, ja todellakin näyttää kuin olisitte siinä kohden oikeassa."
Ennenkuin jättivät majatalon olivat he pistäneet laukkuihinsa vähän ruokaa, sellaista kuin oli täällä saatavana ja jota katsoivat tarpeelliseksi ottaa mukaansa matkalle. Kannettavansa jakoivat sillä tavoin, että Obenreizer kantoi viinin laukussaan ja Vendale viinapullon ynnä leipää, lihaa ja juustoa.
Kaalattuansa kappaleen matkaa lumessa, joka tielläkin ulottui heille polviin asti — kuinka syvältä sitä muualla oli, sitä ei voinut määrätä — ja ollessansa juuri pahimmalla paikalla tässä jylhässä ja hirvittäväisessä erämaassa, rupesi lunta satamaan. Alussa putosi ainoastaan muutamia hiuteita hyvin harvaan, vaan ei aikaakaan niin rupesi tulemaan tiheämmältä, ja viimein alkoi tuuli yht'äkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, tupruta sakeana pilvenä ilmassa. Ensimäinen muutos ilmassa oli tuskin tapahtunut, ennenkuin jääkylmä tuulen viima viuhuen sukaisi tien yli ja pieksi matkailijoita kasvoihin. Kohta raivosi myrsky heidän ympärillänsä ja koko luonto oli villittömässä ja hurjassa metelissä. Kaikki ikäänkuin kahleissa pidetyt voimat ja äänet näyttivät nyt silmän räpäyksessä päässeen irti.
Raju-ilman alkaessa olivat matkailijat lähellä erästä noita kamaloita suojamia, joitten läpitse tie kulkee; se oli eräs vuoreen koverrettu, vahvojen pylvästen kantama, luola. Tähän paikkaan he pyrkivät ja tänne he onnellisesti pääsivätkin raju-ilman pahimmillaan raivotessa. Myrskyn vinkuna, veden suhina, jymisevä ryske alasvyörivistä lumi-vuorista ja kallion-lohkareista, julmat ja kauheat äänet, jotka nousivat jokaisesta kuilusta lähellä ja loitolla, synkkä yömusta pimeys ympärillä, tupruava lumi, jota tuuli lennätti suojamaan ja joka hetkeksi teki matkustavaisten silmät sokeiksi, hurja, hillitsemätön hävityksen-himo, joka näytti valloittaneen koko luonnon, äkillinen muuttumus epä-luontoisesta hiljaisuudesta pauhaavaiseen jyrinään — kaikki nämä seikat ynnä tieto siitä, että pohjaton syvyys aukoi kitansa ihan heidän jalkainsa juurilla, täytyi välttämättömästi saattaa veri hyytymään heidän ruumiissa, jos kohta ei läpi tunkeva tuulikaan, joka oli jäätä ja lunta täynnä, olisikin sitä tehnyt.
Obenreizer, joka väsymättä käveli edes takaisin suojamassa, viittasi Vendalelle tulla häntä auttamaan laukun aukaisemisessa. Parhaiksi voivat eroittaa toisiansa pimeässä, vaan toinen ei kuullut sanaakaan mitä toinen puhui. Vendale noudatti kehoituksen, ja Obenreizer sai viinipullon käsiinsä, täytti matka-pikarinsa ja käski viittauksella Vendalea sitä tyhjentämään, pysyäksensä lämpimänä, kehuen viinin paremmaksi virvoituskeinoksi kuin paloviinan. Vendale noudatti tämänkin viittauksen, Obenreizer oli myös ryyppäävinänsä ja molemmat kävelivät taas edes takaisin vieretysten suojamassa. Molemmat tiesivät että turmio tulisi, jos heittäisivät maahan nukkumaan.
Lumi lensi tupruten sisälle suojamaan, ja nosti suuria kinoksia sen etäisimpään päähän, josta heidän oli ulosmeneminen, jos tahtoivat päästä vielä vankeudestaan, sillä palaaminen oli nyt vaarallisempi kuin eteenpäin kulkeminen. Kohta alkoi lumi kokonaan tukkia uloskäytävää ja tunnin kuluttua makasi se jo niin korkeana että peitti viimeisenkin päivän-valon. Lunta yhtä mittaa sataessa jähtyi ilmakin jähtymistään, kunnes viimein oli mahdollista kaivaa itsensä ulos tahi kiivetä kinosten ylitse. Raivoova myrsky alkoi nyt asettua, ja sen asemesta tuli tasainen ja sakea lumen-sato. Tuon tuostakin se kuitenkin aina hetkeksi uudestaan virkeni, vaan lakastui jälleen, ja väli-aikoina putosi lumi raskaissa hiuteissa.
He olivat noin pari tuntia olleet kamalassa kammiossaan, kun Obenreizer lähestyi sen etäisintä suuta ja kömpi ulos suojamasta, välistä uppoen kainaloita myöten kinoksiin, välistä kiiveten niiden yli pää edeltä ja ruumis viistäen suojaman kattoa. Vendale köhmi hänen jälessä, vaan ilman selvää tietoa ja miettimisen voimaa; sillä sama unen-kaltainen horros, jonka hän tunsi Baselissa, vaivasi häntä nytkin ja valloitti vastustamatta hänen aistinsa.
Kuinka kauan hän oli kahlaellut kinoksissa päästäkseen ulos suojamasta, ja mitä esteitä vastaan hänen siinä oli taisteleminen, siitä hän ei tiennyt mitään, vaan heräsi tainnoksistaan sen kautta, että Obenreizer oli käynyt hänen kimppuunsa ja että he hurjasti painivat lumessa. Hänelle johtui yhtäkkiä mieleen mitä päällekarkaajansa kantoi vyöllä, hän tarttui siihen kiinni, veti sen ulos, tavoitti häntä sillä, paini uudestaan hänen kanssa, tavoitti häntä uudestaan, sysäsi hänet syrjään ja seisoi hänen kanssaan silmä silmää vasten.
"Minä lupasin viedä teitä matkanne perille," sanoi Obenreizer; "ja olen nyt täyttänyt lupaukseni. Täällä loppuu elämänne matka; ei mikään voi sitä enään pidentää. Te nukutte jo tuossa seisoessanne."