"Laskekaa minut alas hänen tykönsä," pyysi Marguerite hartaasti ja otti käteensä pienet nuorasta riippuvat soppa-pullot. "Antakaa minun päästä tuonne alas, muuten minä syöksyn sinne, jos menisin vaikka mäsäksikin. Olen talonpojan tyttö enkä tiedä mikä pyörtymys ja pelko on. Laskekaa minut alas!"
"Niin, mutta, mamseli, hän on luultavasti kuolemaisillansa taikka jo kuollut!"
"Kuollut tai ei, pitää ylkämieheni pää lepäämän minun rintaani vastaan, muuten minä syöksyn alas!"
Voitettuina hänen vakavan luottamukseensa kautta, myöntyivät miehet vihdoin laskemaan häntä alas, sillä varovaisuudella, jonka tottumus oli heille opettanut ja vaarallinen tila vaati. Itse ohjasi hän matkaa molemmilla käsillään jyrkkää jäistä kallioseinää myöten alaspäin, ja syvemmälle häntä laskettiin, kunnes kuului alahalta huuto: "Tarpeeksi!"
"Onko se ylkämiehenne, ja onko hän kuolleena vai elävänä?" kysyivät miehet yihäältä kumartuen kuilun yli.
Vastaus tuli kohta: "Hän on tainnoksissa, vaan sydämensä sykkii, sykkii rintaani vastaan."
"Kuinka makaa hän?"
Huudettiin alahalta: "Jäälohkareella. Hänen allansa on sulanut ja minunkin alla sulaa mitä kerkeää. Joutukaa! Jos kuolemme, niin kuolen ilolla."
Toinen miehistä juoksi kiireen kautta pois koirien kanssa; toinen pisti liehuvan soiton lumeen seisomaan ja koetti saada tainnoksissa olevaa kyypäriä virkomaan. Hierottu hetken aikaa lumella ja saamansa vähän viinaa suuhunsa pääsi Ladlin Janne kohta taas jaloillensa, vaikka vielä oli aivan pyörryksissä eikä tiennyt missä oli.
Saapuville jäänyt Sveitsiläinen vartioitsi kuilun partaalla ja huusi tuon tuostakin aina alhaalla odottavalle tytölle: "Pysykää toivossa! Ne ovat kohta täällä. Kuinkas on?"