Mutta Marguerite repi itsensä irti kaikista ja vaipui lemmittynsä yli paareille, kädet hänen liikkumattoman sydämensä päällä.
NELJÄS NÄYTÖS.
Kello-lukku.
Seuraavaisten tapausten näytelmä-paikka on rehellinen Neuschatelin kaupunki, ja Huhtikuun aika on käsissä. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu pienessä, valoisassa huoneessa, joka on julkisen notarin konttori, vaikkei sitä siksi luulis ensi katsannossa. Kaksi miestä on huoneessa, toinen notari itse, punaisen verevä, hyvän-tahtoinen ja kaunis, vankka mies, enimmin etsitty ja käytetty notari Neuschatelissa, ja ympäri maakuntaa yleisesti tunnettu nimellä "maitre Voigt." Hän oli kansan-mielinen mies, kunniassa pidetty ja rakastettu kansalaisiltansa sekä virkamiehenä että ihmisenä. Hänen monituiset rakkauden-työt sekä yhtä monituiset omituisuudet olivat aikoja sitten johdattaneet häntä yleisön huomioon hauskassa pienessä kaupungissa. Pitkä ruskean-värinen hännys-takkinsa ynnä musta kalottinsa olivat paikan vakinaisia laitoksia, ja hänellä oli nuuska-toosa, jolla, suuruuden puolesta, ei löytynyt vertaisensa koko Euroopassa.
Toinen mies notarin konttorissa ei ollut niin hyvän-näköinen ja miellyttävä kuin tämä. Se ei ollutkaan muu kuin Obenreizer.
Konttori oli sisustettu omituiseen, melkeen idylliseen muotoon, ja Englannissa ei olisi ensinkään sopinut niin arvossa pidettävän miehen, kuin notari oli, pitää tällaista virkahuonetta. Tämä oli, näet, pieni ihana huone, rakennettu pihanpuoleen, josta yksi osa oli laitettu kauniiksi kukkatarhaksi. Joukko vuohia syöskenteli ihan oven-kynnyksen edustalla ja lehmä käveli niin lähellä konttorin akkunaa, että piti ikäänkuin seuraa kirjurille. Eri vuoden aikoina nähtiin kaikenlaisia ruusuja tirkistelevän akkunoista sisään. Maitre Voigtin mehiläiset surisivat pitkin kesää konttorissa, lensivät yhdestä akkunasta sisään ja toisesta ulos, ja huvittelivat siellä niin mielellään, ikäänkuin olisivat luulleet saattavansa imeä mettä tuon hyvän notarion leppeästä sydämestä. Iso soitto-toosa, joka oli asetettu kamiinin-friisille, liritteli usein Fra Diavolon ouverturea taikka valittuja kappaleita soitelmasta "Wilhelm Tell" elävyydellä, jota täytyi hillitä kun joku neuvon kysyjä tuli sisään, vaan joka jälleen pujahti heläjämään heti kuin vieras pääsi ovesta ulos.
"Olkaa hyvässä turvassa, ystäväni!" sanoi maitre Voigt lohduttavalla äänellä ja isällisellä lempeydellä taputtaen Obenreizeria polvelle. "Huomenna saatte alottaa uuden elämän täällä konttorissani."
Obenreizer, joka tekeytyi hyvin murheelliseksi ja alakuloiseksi, nosti oikean käden, jossa piteli valkeaa nenäliinaa, sydäntänsä kohti.
"Tässä," sanoi hän, "tässä asuu kiitollisuus. Vaan sanoja puuttuu, joilla sitä ilmoittaisin."
"Ta, ta, ta! Älkää koskaan minun kanssani lörpöttäkö kiitollisuudesta. En voi kärsiä että ihmistä vääryydellä kohdellaan, ja se oli aivan sattumuksesta kuin oijensin teille käteni. Paitse sitä en ole vielä niin varma, että olisin nuoruuteni päiviä unhottanut. Isänne lähetti minulle ensimmäisen neuvon-kysyjän; riita koski erästä viini-tarhan kappalta, josta harvoin saatiin muutamia rypäleitä. Olenko siis mitään velkaa isänne pojalle? Totta kaiketi, minä olen velassa isällenne osoitetusta ystävyydestä ja minä maksan velkani hänen pojallensa. Tuohan oli aika somasti sanottu, eikö niin?" lisäsi maitre Voigt hyvillänsä. "Suokaa anteeksi että minä palkitsen omia ansioitani nuuskapriisillä!"