Pääsin perille muhkeaan taloon sangen pian, verraten pitkään matkaan. Jo alusta huomasin, että korttien ennustus ei tulisi pitämään paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin veräjällä ei ollut mustaverinen nainen — ei nainen ollenkaan — vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tuossakin kohdassa kortit eivät liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kahta — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, ett'en ole taika-uskoinen ja siinä suhteessa olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustukset aivan häpiään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä vaan. Toinen mies oli jo samana päivänä aamulla ollut siellä anomassa tallirenginpaikkaa ja oli jo siksi otettu.
Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni niin pian kuin suinkin — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa olinkin.
Ennenkun palasin kotia, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotia olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä, uutta tietä. Saatuani täydellisiä neuvoja, joita kerrottiin moneen kertaan ja selitettiin milloin minun piti poiketa minnekin, lähdin kävelemään ja kävelin yhtämittaa, kunnes ilta tuli, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullessa alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kaksi ja puoli peninkulmaa kotoani. Ensimäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysyä tietä, oli yksinäinen ravintola, joka oli synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen eksyneelle raukalle, jolla oli sekä nälkä että jano ja joka risukoissa oli repinyt jalkojaan ja oli läpimärkä. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävä, kun äitini turhaan täytyi toivoa minun palaavan. Mutta siellä ei ollut ajopeliä saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut kävellä edemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.
Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en mennyt levolle kohta, syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa ja puhuin huonosta tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja aloin vihdoin puhua hevosenlihasta ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni, eivätkä moniaat työmiehet, jotka eri parvissa istuivat ravintola-huoneessa, lausuneet mitään, joka hiukankaan olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvattiani, joka muuten on varsin vähäpätöinen.
Vähän kello yhdentoista jälkeen suljettiin ravintola. Minä kävelin ympäri isännän kanssa, pitäen kynttilää, kun hän salpasi kiinni akkunat ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat telkit, salvat ja rautaiset akkunan-luukut olivat.
"Me olemme, kuten näette, jotenkin yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä kukaan koskaan ole yrittänyt murtautua tänne, vaan ei ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea täällä, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat pelkureita ja piika tietysti on samanlainen. Vielä lasi olutta, ennenkun menette levolle?" — En huoli! — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin selvä ja kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja teidän on tunnustaminen, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavata kuin mahdollista on. Mutta ettekö laisinkaan enää huoli juoda jonkun lasin olutta? — Olkoon menneeksi. Hyvää yötä!"
Kello oli puoli yksitoista, kun nousin ylös portaita makuuhuoneesen.
Akkuna oli talon takapuolella metsään päin.
Minä suljin oveni, panin kynttiläni pesinkaapille ja rupesin makuusalle. Tuuli yhä vaan puhalsi ja tuulen surullinen valitus metsässä tuntui yön hiljaisuudessa kamalalta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut oikein kaltaiseni; tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minä en siis tästä syystä voinut pelätä kauan saavani valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.
Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja vaivuin jonkunmoiseen unenhorrokseen, enkä tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.
Sitten en muista muuta kuin että pieni väristys kävi läpi ruumiini päästä jalkoihin ja että tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys ainoastaan saattoi minut levottomaksi, vaan tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Aukasin silmäni selälleen, mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.