Kynttilä oli lähes palanut loppuun, vaan niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui sillä haavaa olemaan täysi ja kyllin valaiseva.
Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä.
Oli eräs nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.
Olin kauhusta äänetönnä. Tuossa minä makasin, pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen; tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.
Nainen et puhunut sanaakaan meidän tuijottaessa toisiimme; jonkun ajan perästä alkoi hän hiljalleen liikkua — vuoteeni vasenta puolta kohti.
Kynttilä valaisi hänen kasvojansa. Hän oli nuori, solakka nainen, kellahtavilla hiuksilla ja vaaleanharmailla silmillä, joiden vasen silmä-lauta oli hiukan alemmaksi painunut. Minä huomasin näitä ominaisuuksia ja painoin ne mieleeni, ennenkun hän oli vallan ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan hiemankaan muuttamatta astui hän kuulumattomilla askelilla yhä lähemmäksi ja seisahtui pään-alukseni kohdalla, kohottaen puukkoa lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä; vaan nähdessäni hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvankaan verran olkapäästäni.
Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet aikaa hiukan tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitteli muutama ihokarva. Käsi oli pieni naisen käsi, jonka kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.
Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takasin sängynjalan luokse; siinä hän seisahtui silmänräpäykseksi ja katseli minua; sitten meni hän sanaakaan sanomatta kuulumattomilla askelilla sängyn toiselle puolelle, jossa minä nyt makasin.
Tultuansa lähelle minua, nosti hän taasen puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku minuun sattunut. Tällä kertaa silmäilin puukkoa. Puukko oli niiden suurien puukkojen näköinen, joita työmiehet käyttävät leikkaessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmatta osaa puukon päästä; huomasin sen olevan pukin sarvesta ja se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.
Toistamiseen veti nainen puukon ulos patjasta ja kätki sen äkkiä väljään hiaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katsellen minua. Minä näin hänen silmänräpäyksen tässä asemassa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttiläjalkaan. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.
Silmänräpäys eli jos suinkin on mahdollista vielä lyhyempi aika kului — sitten leimahti savuava sydän viimeisen kerran. Silmäni yhä vaan olivat käännettyinä sängyn oikeaan puoleen, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka kuinka koetin nähdä, en voinut nähdä enään mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.