"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Käykää katsomassa!"
Isäntä meni kohta kynttilän kanssa huoneesen. Ei hän siellä viipynyt minuutinkaan verran, ennenkun hän kiivastuneena palasi. —
"Piru vieköön sekä teitä että naistanne puukkoineen! Ei vähintäkään merkkiä näy sänkyvaatteissa. Mitä paljo se on, että noin tulette toisen taloon ja peloitatte talonväkeä noin hirveästi unellanne?"
"Uniko? Tuoko nainen, joka oli yrittänyt lyödä minua, ei siis ollut elävä henkilö, kuten minä itse? Aloin vapista koko ruumiissa, paljas ajatus minua kauhistutti.
"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kun palata takasin tuohon huoneesen tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta löydän vaatteeni ja sanokaa, mitä olen velkaa".
Isäntä kävi kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneesen.
"Maksaa?" sanoi isäntä. "Te voitte taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa, kun tulette alas. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisin saanut kaikki rahanne, jos ennakolta olisin tietänyt, kuinka te näette unta ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä täällä näkyy puukon jälkiä? Katsokaa ikkunata — onko luukku murrettu auki? Katsokaa ovea, (jonka kuulin teidän itse sulkevan) — onko ovi murrettu auki? Murhaava nainen puukolla talossani! Ettekö häpiä!"
Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osotti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se neulottiin. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vankasti kuin koskaan ennen. Pukeusin vaatteisini sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmat alas portaita. Katselin kelloa ravintola-huoneessa. Kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi aamulla. Maksoin velkani ja isäntä päästi minua pihalle. Sade oli loppunut; mutta yö oli pimeä ja tuuli ilkeämpi kuin koskaan ennen. En huolinut pimeästä ja pakkasesta enkä siitäkään, etten varmaan osannut kotia. Ajatukseni yhä vaan pyörivät samassa piirissä, yhä vaan ajattelin yöllistä ilmiötä. Kenenkä olin nähnyt, joka tahtoi tappaa minua? Uni-haaveko? Olikohan tuo tuommoinen olento haudan tuolta puolen, joka kutsutaan kummitukseksi? En voinut vastata tähän vaeltaessani yöllä. Enkä liioin puolenpäivän aikana voinut vastata tähän, kun vihdoin, oltuani useita tuntikausia eksyksissä, pääsin kotia.
6.
Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, joka oli tapahtunut — aivan niinkuin olen sen kertonut teille.