Äitini oli äänetönnä, kunnes olin päättänyt kertomuksen. Sitten kysyi hän:
"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissa?"
Olin katsonut kelloa lähtiessäni ravintolasta ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi. Kun laskin, minkä verran aikaa oli kulunut keskustellessani isännän kanssa ja pukiessani vaatteisini, tulin siihen päätökseen, että ensi kerran olin nähnyt naisen kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan ollut nähnyt naista syntymäpäivänäni, — vaan juuri sillä tunnilla, jolla olin syntynyt.
Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa, otti hän minut käteensä ja vei minut tupaan. Hänen kirjotus-lippaansa seisoi pöydällä takan ääressä. Hän aukasi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille viereensä.
"Poikani! sinun muistosi on huono — ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerta, minkä näköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän vuosikausia tämän perästä on yhtä tuttu meille molemmille, kuin hän nyt on".
Minä tottelin, kummastellen, mikä outo mielikuvitus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjotti ylös sanani, sen mukaan kuin ne valuivat huuliltani.
"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella ihokarvalla. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystä vivahtaa veripunaiselle".
"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"
"En, äitini".
"Tarkastitko puukkoa?"