"Tarkastelin. Suuri puukko melkein uudella, pukinsarvesta tehdyllä päällä".
Äitini kirjotti vielä muistoon kertomukseni puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikkopäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäysi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaasensa.
"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kellenkään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kesken".
Viikkoja kului, kuukausia kului. Äitini ei sen kovemmin puhunut tästä asiasta. Mitä minuun tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaikki, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen muisto kävi yhä himmeämmäksi. Vähitellen koko asia haihtui mielestäni.
7.
Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymä-päivänäni.
Kesän kuluessa alkoi onni vihdoinkin olla minulle myötäinen. Istuin eräänä päivänä polttaen piippuani erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun onnettomuus tapahtui, joka elämäni kohtalolle antoi uuden suunnan. Tapaus oli tavallisinta laatua — tuskin mainitsemista ansaitseva. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian likellä — kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysähytin hevosen, kun tämä jo oli juuri ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisalta. Vaan se ei tehnyt mitään. Rouva selvitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minun palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että täti Chance kohta huomasi tämän seikan, jonka kautta hän koki pelastaa korttien arvoa. Tässä oli pata-rouvan ennustus käynyt toteen, juuri kuin tätini oli sanonut minulle.
"Luota tästälähin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä vakuutan, mumisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota et sinä käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano muuta. Mutta kun rahoja alkaa tulvata lakkariisi, älä unohda täti Chancea, joka istuu hyljättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä".
Pysyin palveluksessani (Lontoon Westendissä) seuraavan vuoden kevääsen saakka.
Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys käydä huonommaksi. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille ja koko perheväki hajautui. Kohtaloni oli kuitenkin vielä onnellinen. Kun jätin palvelukseni, sain minä isäntäni anteliaisuuden kautta vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jolloin olin pelastanut isäntäni rouvan. Tästälähin oli minulla vapaus, joko ottaa palvelus tahi olla ottamatta, kuinka vaan halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.