Isäntäni ja emäntäni läksivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat jättäneet minun huostaani, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viime päivään. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotia tavallisuuden mukaan viettääkseni syntymäpäivääni äitini kanssa. Oli pyhä, kun pääsin kotia; minulle oli sangen ikävä kuulla, että äitini oli sairaloinen. Vielä ikävämpi oli, että lääkkeet olivat loppuneet juuri edellisenä päivänä, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia rohtoja, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen ja minä tarjousin mennä lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei tahtonut suostua tähän ja saatuani illallista, käski hän mennä levolle.
Nukahdin hetken aikaa ja heräsin taasen. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen käyvän raskailla askelilla edes takasin huoneessa; arvellen jotaki hätää olevan, koputin ovea. Äitini tuskat olivat palanneet; oli aivan tarpeellista kiireimmän kautta hankkia hänelle lievennystä tuskissaan. Panin vaatteet päälleni ja kiiruhdin, rohtopullo kädessä, kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani yökelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunan luo kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi päästävänsä minua sisään apteekin oven kautta. Odottaessani tulin ajatelleeksi että tämä päivä oli tavattoman valoisa ja lämmin vuoden aikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma oli vaunuille tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu selkeällä taivaalla valaisi sitä melkein yhtä kirkkaasti kuin päivälläkin.
Muutaman minuutin perästä päästi lääkäri minua sisään apteekiinsa. Suljin oven ja ajattelin itsekseni, että hän kyllä vähillä vaatteilla oli lähtenyt sänkykamaristaan. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että hän oli ollut huoleton lääkärin antamien neuvojen seuraamisessa ja alkoi kohta valmistella lääkkeitä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkkeitä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme oven kadulle päin äkkiä avattavan.
8.
Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveella ja liikkeellä näin varhain aamulla?
Henkilö, joka oli oven aukaissut, astui esiin kynttilän valopiirin sisälle. Hämmästykseksemme huomasimme hänen olevan naisen!
Nainen astui tiskin luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän näytti kasvojansa, kuulin tornin kellon lyövän kaksi. Minä yhtä vähän tunsin naista kuin lääkärikin. Hän oli epäilemättä kaikkian kauniin nainen kuin olen koskaan nähnyt.
"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen. "Tarvitsen vähän lääkkeitä".
Nainen puhui aivan tyynesti — ikäänkuin se ei olisi mikään kumma, että hän oli liikkeessä kello kaksi aamulla ja seurasi minua apteekiin pyytääkseen lääkkeitä! Lääkäri katsoa tuijotti naiseen juuri kuin hän epäilisi, että hänen omat silmänsä pettivät häntä.
"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka te tähän aikaan aamulla olette liikkeellä?"