Sitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.
Tähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan.
Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä, että pidin kynttilää) — silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä — juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät osottivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levotonna mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takasin.
"Seisahtakaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkun menette pois".
Nainen kohotti silmäripsensä väliäpitämättömällä kummastuksella ja hymyili ilkkuen huulillaan.
"Mitä teillä voi olla minulle sanottavaa?"
Nainen seisahtui ja naurahti itsekseen.
"Mutta miksei?" jatkoi hän. "Minulla ei ole juuri mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä".
Nainen astui askeleen taaksepäin ja nyykäytti päätänsä minulle.
"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla".