Ovi suljettiin. Nainen oli kadonnut.
Minä oikein häpeän tunnustaa, mikä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on että tosiaan olin aivan lumottu, käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minua.
"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän".
Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän huomasi kaiketi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa sillä myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian väliäpitämätön tässä asiassa. Minä siis vaan kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet ja kiirehdin ulos.
Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraite soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän ensin kääntyi puhutellakseen minua.
"No?" sanoi nainen. "Mitä te tahdotte?"
Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut häntä kaiken ikäni.
"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin minä. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää hankkeitanne".
Nainen naurahti.
"Tehän itse näitte, ettei lääkäri tahtonut myydä unijuomaa minulle.
Huolitteko te tosiaan siitä, elänkö vai kuolen?"