Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään; ei kukaan tule meitä tervehtämään. Suokaa minun esitellä itseäni ja vaimoani.
Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljäkymmentä vuotta vanha — ei mitään virkaa — maltteellinen valtiollisessa kysymyksissä — pituudelta keskinkertainen — valkoverinen — tasainen luonteeltani — rikas.
Vaimoni on franskalainen nainen. Hän oli neiti Clotilde Delorge, kun meitä ensi kerta esiteltiin toisillemme hänen isänsä talossa Franskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ett'ei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä senvuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että hän oli juuri se nainen, jonka minun sopisi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka ruumiiltansa; hän on mustaverinen; hän on heikkohermoinen, hellä-sydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä tuota paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me kuitenkin sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia. Minä en tunne mielipiteitänne, vaan minä pidän avioliittoani — ylimalkaan — onnellisena.
Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan? ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?
Enimmiten me asumme Franskanmaalla — siinä maatalossa, jossa vaimoni ja minä ensimäisen kerran näimme toisiamme. Joskus muutteeksi käydään ystävieni luona Englannissa. Me olemme juuri semmoisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja mitä kauniimman kartanon omistaja Sommersetshiressä, me olemme saapuneet hänen taloonsa nimeltä Fairleigh Hall metsästys-ajan loppupuolella.
Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivä, joka on määrätty merkki-päiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet semmoista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä lukua siitä. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme ja rakastamme raikasta kevät-aamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröipi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me muassa. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljo kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääsen yhteis-metsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme toisen tien koukerruksia. Me ratsastamme muutaman pensas-aidan yli, me kuljemme kylän läpi, me saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloiset kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme yhtä onnellisia kuin lapsukaiset; me alamme laulaa franskalaista laulua — kun ilomme silmänräpäyksessä loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtanaiselle kivelle jo kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee tuo ikävä tosi-asia selville — jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.
Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Me emme voi mitään muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolen. Minä vaihdan vaimoni satulan hevoseni selkään ja vaimoni nousee ylös istumaan. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia; hän kaipaa miehen säärien tavallista puristusta kummallakin kyljellä; hän tanssii ja potkii ja pölyttää hiekkaa. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hänen takajaloistaan ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa mailmassa, kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan ole runnellut.
Puolen tuntia vaimoni hevonen tanssii hänen kanssaan polulla. Minä käydä tepastelen jälessä ja onneton hevonen nilkuttaa perässä. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkueemme erään Somersethin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miehen luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavalla astumatta askeltakaan likemmäksi. Minä karjasin niin kovaa, kuin suinki voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.
"Neljätoista penikulmaa! Antakaa äyri minulle juomarahoiksi".
Tuossa meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itsensä kuvasi! Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan kuva!