Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikais-luonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäykseksikään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.
"Me emme voi matkustaa kahta penikulmaa enemmän tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta".
Minä otan shillingin lakkaristani ja näyttelen sitä auringon paisteessa. Shillingillä on kummallinen vaikutus. Shillingi vetää kuni magneeti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmotan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takasin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämät asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin:
"Varmaankin Underbridgessä".
"Pitkäkö sinne on matka?"
Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihihi!"
Underbridge on arvatenkin aivan lähellä, kunhan vaan sinne osaisimme. "Tahdotteko ruveta oppaaksi?" — "Annatteko minulle juomarahaa?" Minä nyykäytin myöntäväisesti päätäni ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Maanviljelys-äly alkaa hoksata. Talonpoika yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta hän ei kertaakaan katsele häntä — ja vielä kummempi, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä ovat hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.
Me nousemme kukkulan huipulle ja katso, tuossa toisella puolen on laaksossa matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päin saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonnostani kohtelias mies. Sanon: "Hyvää huomenta", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkinsä hampaiden välissä, tutkiakseen, onko raha oikia. "Hyvää huomenta!" vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä, juuri kuin olisimme loukanneet häntä.
Kummallinen osoite karttuvasta sivistyksestä! Joll'en olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien hallussa olevaan saareen.
2.