Tultuamme kaupunkiin, löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa autio katu; ja saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, kolkko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko kanoineen ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noista vanhoista ravintoloista, joita oli siihen aikaan, kun ajettiin kyydillä, mutta nyt meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen holvatun portin läpi, vaan emme täällä tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tölliin päin; minä autan vaimoani hänen astuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kun mainittiin kertomuksen alussa.
Ei ole soittokelloa. Ei kukaan ihminen vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy somasti pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukasee jokaisen oven, jonka ohitse hän kulkee ja kurkoittaa sisään. Minä puolestani olen juuri huoahtanut ja ai'on kolmannen ja viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun minä äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua:
"Percy! tule tänne!"
Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään muurissa ja käyn vaimoni luokse. Hän on käynyt aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.
"Jumala siunatkoon!" huutaa vaimoni, "katsoppas!"
Minä katsahdan ja mitä minä näen?
Minä näen pienen, likaisen tallin kahdella pilttuulla. Toisessa seisoo hevonen, mukeltaen kaurojansa. Toisessa makaa mies, nukkuen pahnoissa.
Vanha, harmaapäinen, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen ontevat, ryppyiset poskensa, hänen ohut, harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertoo entisistä suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkko katse on hänen kasvoissansa, joissa nähdään tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolen. Minä kuulen hänen vävähtävästi hengittävän, kun ensin katselen häntä; hän vapisee ja huokaa unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja minä käännyn vaiston-tapaisesti kirkkaasen auringon paisteesen pihalta. Vaimoni kääntää minua taasen tallin oveen päin.
"Odota!" sanoo hän. "Odota! hän ehkä tekee samaa toistamiseen!"
"Mitä sitten?"