Minä tein kaikki, mitä ihminen voi, hillitäkseen hänen himojansa. Vaan turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en voinut vaikuttaa mitenkään häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, oli hän eräänä päivänä pukeutunut mennäkseen ulos.
"Minun elämäni päivät ovat pian päättyneet, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikki, minkä olen voinut, valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani ja aion mennä kanssasi vaimosi luokse ja koettaa, minkä voin, palauttaakseni hänet himojensa vallasta. Ota minun mukanasi, Francis, kotia. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkun on myöhäistä".
Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin: oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yksi j.pp. tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli köökissä. Saatoin sentähden aivon huomaamatta viedä äitini sisälle huoneisin ja sitten vaimolleni kertoa äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä maistanut ainoastaan vähäsen väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.
Alicia seurasi minua huoneisin; äitini ja hän kohtelivat toisiaan paremmin kuin olisin uskaltanut aavistaakaan. Äitini, joka kuitenkin koki hillitä itsensä, ei huolinut katsoa vaimoani vasten silmiä puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.
Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin ja leikkasi meille muutaman leipäviipaleen. Sitten palasi hän köökkiin. Minä vielä seisoin levotonna ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli levenevän saman aaveentapaisen vivahduksen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini tapasivat toisensa ensikerran. Ennenkun ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneillä kasvoilla.
"Vie minut takasin kotia! — kotia, Francis! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takasin!"
Minä en rohjennut vaatia selitystä; saatoin ainoastaan viitata hänelle, että hän olisi vaiti ja nopeasti saattaa hänet oven luo. Käydessämme pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osotti sitä.
"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?" kysyi hän.
"En, äitini, tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?"
"Katso!"