Silmäni aukenivat ja katsoivat vuoteen vasemmalle puolelle. Tuossa seisoi silmät käännettyinä minuun — —
Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset kasvot, samallainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt unissa. Hän piti kauniin kätensä kohossa ja hieno, valkoinen käsi puristeli puukon päätä.
Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuun; vaan en kuitenkaan niin rohkeasti, että olisin estänyt häntä kätkemästä puukkoa. Sanaakaan hiiskumatta huulillani, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet alas tuolille. Toisella kädellä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt puukkonsa, siihen oli vaimonikin piilottanut — puukkonsa pukinsarvesta tehdyllä päällä, joka näytti uuden uutukaiselta.
Minä en voi selittää, minkä tunteen tunsin huomatessani tätä, enkä liioin nytkään voi selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti vaimoani.
"Tahdoitko tappaa minun?" kysyin.
"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinun".
Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.
"Minä sinun tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä puukolla".
Enpä tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja kuitenkin käytin itseni kuten pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella häntä — en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukko käteen ja kiiruhdin ulos yön selkään.
Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät neljänneslyöntiänsä, kun kuljin kaupungin äärimmäisten talojen ohitse. Ensimäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.