Hän katsoi kelloansa ja vastasi:
"Kello on kaksi".
Kaksi aamulla. Mikä kuukauden päivä oli, joka äsken oli alkanut. Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja olevaisuuden kauhistava yhtäläisyys tuli täydelliseksi — oli syntymäpäiväni!
Olinko välttänyt tätä hengenvaaraa, jota uni oli ennustanut? Vai oliko tämä ainoastaan toinen varoitus?
Kun tämä epäilevä ajatus risteili sielussani, seisahduin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virvoittanut mieltäni — tunsin jossain määrin olevani sama mies kuin ennenkin. Hetkisen mietittyäni huomasin selvään, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun annoin vaimoni vapaasti käydä, mihin hän halusi ja tehdä, mikä hänelle oli mieleen.
Heti palasin ja läksin asunnolleni.
Vielä oli pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneesen. Kun nyt katsoin ylös ikkunaan, ei ollut kynttilää huoneessa. Astuin porstuan ovelle. Vallan hyvin muistelin, että olin sen lukinnut kiinni lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.
Pihalla odottelin aina päivän koittoon saakka pitäen taloa yhä vaan silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään — kuuntelin, vaan ei mitään kuulunut — katsoin köökkiin, kotaan, arkihuoneesen, vaan en löytänyt mitään. Vihdoin kävin makuuhuoneesen. Se oli tyhjä.
Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt sisään yöllä. Tämä oli ainoa jälki, jonka löysin Naisen haamusta.
13.