Minä viivyin kotona, kunnes liike alkoi kaupungissa — ja sitten lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka silloin olin jotenkin hurmautunut, oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun on tekeminen: tahdoin myydä taloni ja lähteä pois paikkakunnasta. Mutta odottamattomia esteitä alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, joita oli tyydyttäminen, ennenkun pääsisin muuttamaan. Kuitenkin olin minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi maksaa rätinkeitäni. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että vaimoni oli tuhlannut joka-ikisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei mikään muu auttanut, kuin minun täytyi ruveta uudelleen niitä maksamaan.
Tässä hankalassa tilassa oli ensimäinen velvollisuuteni ruveta lakimieheni avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa vaimostani.
Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun olin kerran saanut sen käsiini. Vielä lisäksi lähdin ypö-yksin jalkasin eräänä pilkkopimeänä iltana myöhään lakimieheni luokse, koska minulla oli muuan tähellinen asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaratta pääsin kyllä perille, mutta palatessani kotia tarttui pari miestä minuun kiinni takaapäin ja raahasivat minun erääsen pimeään käytävään ja ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, joka oli taskussani, että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehoituksestaan käyneet kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyttä huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsi-alalla. Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmotti minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tätä lyöntiä ja kahdesti olivat kirjotettuina nämät sanat: "Minä olen sen tekevä puukolla".
Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet minun, joutuivat oikeuden käsiin — mutta tästä ajasta saakka en ole onnistunut saada minkäänlaista vihiä vaimostani.
Elämäkertani on kerrottu. Maksettuani velkojani ja lailliset veroni, oli minulla taloni myyntihinnasta jälellä ainoastaan viisi puntaa ja taasen oli uudestaan alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä saavuin muutama kuukausi sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu isäni perheen kanssa. Hän antoi minulle — ja tuo oli ainoa, minkä hän voi antaa — ruokaa ja asunnon muutamassa rakennuksessa. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola suljetaan ja silloin minun on tuleminen toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua — mutta tuo ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, vaikka kaikki vastoinkäymiseni olisivat loppuneet tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni lähestyvä — ja voihan tuleva syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! on kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja kuulin torninkellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla luottaa tulevaisuuteen. Vaimoni käsissä on puukko — vaimoni vainoo minua. En ole taika-uskoinen, en laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vaan että Alicia Warlock vainoo minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan ratkaista?
Kolmas kertomus.
Jatkoa Fairbankin kertomukselle.
14.
Me sanoimme jäähyväiset Francis Rawenille Fairleigh Hallin portilla ja lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.
Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme kahden kesken huoneessamme. Puheemme aine oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osottamaan tallirengille.