Nainen astui luokseni ja kuissasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.
"Kuulin hänen huutavan".
"Entä sitten?"
"Luulin, että olitte hänen tappaneet".
Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota hänen sanansa osottivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistava. Minä säikähdin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni, ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.
Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.
Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi naisystävääni, eikä liioin että englantilainen makasi sidottuna vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta alas pihalle. Juostessani portaita alas kuulin tallinkellon lyövän kolme neljännestä vaille kaksi aamulla.
Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksessaan. Tohtori, joka oli hänen seurassaan, seisoi naurahtaen itsekseen, ikäänkuin hän nauraisi omille ajatuksilleen.
"Onko Francis valveella vai nukkuuko hän?" kysyi rouva Fairbank.
"Hän on ollut hiukan levoton, rouvaseni. Mutta nyt taasen on hän tyytynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseni rouvaa nousemasta ylös portaita, "on hän kohta vaipuva sikeään uneen".