Vaimoni on naispuolelta kotoisin eteläiseltä Franskan maalta. Etelä-Franska synnyttää kauniita naisia hehkuvalla luonteella. Minä en sano sen enemmän. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloani. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että löytyy tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa — vaan myöskin täytyy totella vaimojamme.
Minä käännyn tallin oven puoleen totellakseni ja olen nyt vieraan silmien edessä, joka meidän tietämättä on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät osoita mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset karkeasta verasta ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistontapaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.
"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hiukan kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"
Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää minua vaimoni. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli sovelias isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka makaa nukkuen pahnoilla.
"Mistä hän on? Minkätähden puhuu hän unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijään? Minkälainen nainen hän oli? Tappoiko nainen hänet tosiaan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"
Herra ravintolan isäntä odottaa uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa — sitten vastaa hän nöyrästi:
"Hänen nimensä on Francis Rawen. Hän on independentinen metodisti. Hän oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Se on hänen elämänsä historia".
Vaimoni tulinen, etelämainen luonne laskeuu alas hänen jalkoihinsa saakka, ja hän ilmottaa tätä luonnettaan polkemalla jalkaansa laattiaan.
Ravintolan isäntä kääntyy uneliaasti poispäin ja katselee hevosia.
"Kaunis pari nuo molemmat hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko panna ne talliini?"