Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mieleensä johdu ajatella naisia — ei musta- eikä valkoverisiä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa, ja sanoin sen tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Joutavia! Sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran sellainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis, ja katso korttia."
Minä tein niin. Seitsemän korttia oli pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä — ja käski minun sanoa, mitkä olivat molemmat äärimmäiset niistä kuudesta kortista, jotka nyt olivat jäljellä pöydällä. Ne olivat ristiässä ja ruutukakkonen. Täti loi silmänsä kattoon hurskaan kiitollisuuden tunteella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Ristiässä ja ruutukakkonen merkitsivät ensinnäkin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka), joka toivoi pääsevänsä taskuuni. Kun tätini näillä ennustavilla sanoilla oli lausunut kohtaloni, kieltäytyi hän ennustamasta sen enempää. "Voi, poikaseni! On kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin ne jo ovat sanoneet. Lähde sinä huomenna tuonne komeaan kartanoon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun taskusi ovat täynnä rahoja, ethän sinä suinkaan unohda Chance tätiäsi, joka kaitselmuksen avulla pitää leskisäätyänsä kunniassa — kolmella kymmenellä punnalla vuodessa."
Minä lupasin muistaa tätiäni, (joka sivumennen sanottuna oli tavattoman rahanahne) siinä onnellisessa tilassa, jolloin tyhjät taskuni vihdoinkin olisivat täynnä. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidanratkaisijaksi meidän kesken, ja — hänen sisarensa oli lausunut mielipiteensä minun edukseni. Äitini ei sen enempää tehnyt vastaväitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkerasti huoaten — ja poistui huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.
"Pelkään, Francis, että äitiparallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korteista!"
Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdin matkalle. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, näyttäen patarouvaa siten yllyttääkseen minua matkaan. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistakaa, että synnyin maailmaan ensimmäisenä päivänä maaliskuuta kello kaksi aamulla.
V.
Nyt tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.
Pääsin perille kartanoon sangen pian, vaikka matka olikin melko pitkä. Ja heti sain huomata, että korttien ennustus ei pitäisi paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin portilla, ei ollut mustaverinen nainen, vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tässäkään kohdassa eivät kortit liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kaksi — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, etten ole taikauskoinen, ja siinä olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustustaidon aivan häpeään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä edelleen. Toinen mies oli jo aamupäivällä ollut kartanossa anomassa tallirengin paikkaa ja oli sen saanut.
Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa jo olin.
Ennenkuin palasin kotiin, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotiini olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä uutta tietä. Saatuani täydelliset neuvot, jotka kerrattiin ja selitettiin moneen kertaan, lähdin kävelemään ja kävelin yhtä mittaa, kunnes tuli ilta, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullen alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kahden ja puolen peninkulman päässä kotoani. Ensimmäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysellä tietä, oli yksinäinen ravintola synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen miesparalle, joka oli väsyksissä ja eksynyt, joka oli repinyt jalkojaan ja jolla lisäksi oli sekä nälkä että jano. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävää, kun äitini turhaan sai odottaa minun palaavan. Mutta majatalossa ei ollut ajoneuvoja saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut käydä etemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi. Olin hiukan pahoinvoipa ja päätin heti mennä nukkumaan.