Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en heti kohta mennyt levolle syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa puhellen synkästä tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja vihdoin hevosista ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni eivätkä monet työmiehetkään, jotka eri ryhmissä istuivat ravintolahuoneessa, lausuneet mitään, joka olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvitustani.
Vähän jälkeen kello yhdentoista suljettiin ravintola. Minä kävin isännän mukana, pitäen kynttilää, kun hän salpasi ikkunaluukut ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat teljet, salvat ja ikkunaluukut olivat.
"Me olemme, kuten näette, melkein yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä koskaan kukaan ole yrittänyt murtautua tänne, mutta eihän ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea tänne, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat arkoja ja palvelijatar samoin. Vielä lasi olutta, ennenkuin menette levolle?" — "Kiitos, ei!" — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja tulette näkemään, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavaa kuin mahdollista. Mutta ettekö laisinkaan enää halua juoda olutta." — "Olkoon menneeksi! —"
Kello oli puoli yksitoista kun nousin portaita ylös makuuhuoneeseen. Se sijaitsi talon takaosassa ja sen ikkuna oli metsään päin.
Minä suljin oveni, panin kynttilän pesukaapille ja rupesin makuulle. Tuuli yhä vain puhalsi ja sen yksinäinen valitus metsässä tuntui kaamealta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut aivan kaltaiseni, tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla, ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minun ei siis tästä syystä tarvinnut pelätä saavani kauan valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.
Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja unen horroksessa en tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.
Sitten en muista muuta kuin että heikko väristys kävi läpi ruumiini, päästä jalkoihin saakka; tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, tuskan jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys saattoi minut vain levottomaksi, mutta tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Avasin silmäni selko selälleen, jolloin mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.
Kynttilä oli palanut melkein loppuun, niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui tällä haavaa olemaan kirkas ja kyllin valaiseva.
Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä. Se oli nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.
Olin kauhusta äänettömänä. Tuossa minä makasin pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen ja tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.