Nainen ei puhunut sanaakaan meidän tuijottaessamme toisiimme; jonkun ajan kuluttua alkoi hän hiljalleen liikkua vuoteeni vasenta puolta kohden..
Kynttilä valaisi hänet selvästi. Hän oli nuori, solakka nainen, hänen hiuksensa olivat kellahtavat ja silmät vaalean harmaat; vasen silmäluomi oli hiukan painuksissa. Minä huomasin kaiken tämän ja painoin mieleeni, ennenkuin hän oli ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan vähääkään muuttamatta hän astui kuulumattomin askelin vuoteeni viereen ja seisahtui päänaluksen kohdalle, kohottaen puukon lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä, mutta kun näin hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvaakaan olkapäästäni.
Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet hiukan aikaa tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitti muutama ihokarva. Sormet olivat pienet naisen sormet, joiden kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.
Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takaisin sängynjalan luokse; siinä hän silmänräpäykseksi seisahtui ja katseli minua; sitten hän meni sanaakaan sanomatta kuulumattomin askelin sängyn toiselle puolelle, jossa minä makasin.
Tultuansa lähelle minua, nosti hän taas puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku sattunut minuun. Tällä kertaa silmäsin puukkoa. Puukko oli noita suuria puukkoja, joita miehet käyttävät leikatessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmasosaa puukon varresta, jonka huomasin olevan pukin sarvea; se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.
Toistamiseen veti nainen puukon patjasta ulos ja kätki sen äkkiä väljään hihaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katselemaan minua. Minä näin hänet silmänräpäyksen tässä asennossa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttilänalustalle. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.
Vain silmänräpäys, — ja sitten leimahti sammuva kynttilänsydän viimeisen kerran. Silmäni olivat yhä luotuina sängyn oikealle puolelle, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka miten koitin tähystää, en voinut enää eroittaa mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.
Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surulliset huokaukset metsässä; saatoin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaat, ennenkuin nainen ehtisi päästä pakoon.
"Murha! Herätkää! Murha!"
Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kai tullut ja mennyt sitä tietä.