"Ei ole", minä vastasin. "Pyydän anteeksi, mikä on tuon entisen maastamuuttajan nimi?"
"Danville", vastasi emäntä. "Hän aikoo koreilla tässä vyöttimessä poikansa häissä".
"Häissä" huusin minä vallan kuin ukkosen tulen lyömänä.
"Niin", sanoi hän. "Mitä siinä on kummasteltavaa? Sen mukaan mitä minä olen kuullut, taitaa poika, mies parka, tehdä hyvän naimiskaupan tällä kertaa. Hänen ensimmäisen vaimonsa vei häneltä guillotini Hirmuhallituksen aikana".
"Kenen hän aikoo naida?" kysyin minä vielä hengittämättä.
"Kenrali Berthelin'in tyttären. Kenraali on sukunsa puolesta entinen ylimys niinkuin tuo vanha rouvakin, vaan mielipidettensä puolesta yhtä hyvä tasavaltainen kuin kukaan muu — viinaanmenevä, ääneenkiroova vanha sotilas isolla poskiparralla; joka näpähyttää sormillaan esi-isilleen ja sanoo kaikkien ihmisten polveutuvan Aatamista, joka oli ensimmäinen todellinen sanskulotti maailmassa". [Oikeastaan: housuton. Yhdenvertaisuuden harrastajain nimi ensimmäisen Ranskan vallankumouksen aikana.]
"Tähän tapaan Clairfait'n vaimo laski leikkiä kaiken päivällisen ajan, vaan ei puhunut tärkeitä tietoja sen enempää. Minulla kun oli vielä vanhat poliisivirka-tapani, aloin seuraavana päivänä koettaa saada ilmi jotakin itse. Kaikki, minkä sain tietää, on seuraava: Danvillen äiti oleskelee kenrali Berthelin'in sisaren ja tyttären kanssa Chalons'issa; ja Danvilleä itseään odotetaan joka päivä tulevaksi sinne heitä sieltä saattamaan Parisiin, jossa naimiskirja tulee allekirjoitettavaksi kenraalin kodissa. Saatuani tietää tämän ja huomattuani nopsan toimen nyt vaan auttavan, otin minä, niinkuin jo kerroin teille, isäntäni asian Parisissa toimittaakseni; kiirehdin lähtöäni; ja pysähdyin tässä matkallani. — Vartokaa. En ole lopettanut vielä. Vaikka kiiruhdan niin paljon kuin voin, en voi sittenkään päästä kunnolla kilpaa ajamaan hääjoukon kanssa. Matkallani tänne sivuutti meidät eräät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia eteenpäin. Minä en voinut nähdä vaunujen sisään; vaan ajajan istuimella tunsin vanhan Dubois'n. Hän kyllä vilahti sivuitseni pölypilvessä, vaan minä olen varma hänestä; ja minä sanoin itsekseni, mitä nyt sanon teille, ei ole aikaa panna hukkaan!"
"Ei aikaa pannakkaan hukkaan", vastasi Trudaine lujasti. "Kolme vuotta on kulunut", hän jatkoi, matalammalla äänellä, puhuen enemmän itselleen kuin Lomaquelle; "kolme vuotta siitä päivästä kun talutin sisartani vankihuoneen portista ulos, — kolme vuotta siitä kun lausuin sydämessäni: minä tahdon olla kärsivällinen, enkä tahdo koettaa itse kostaa. Meille tehdyt vääryydet huutavat maasta taivaasen; ihmisestä, joka tekee vääryyttä, Jumalaan, joka parantaa. Kun tilinteon päivä tulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin minä nämät sanat — olen ollut niille sanoille uskollinen, olen odottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet, joita se minulta vaatii".
Oli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. "Sisarenne?" alkoi hän epäilevästi.
"Ainoastaan siinä suhteessa on aikomukseni epäselvä", sanoi toinen totisena. "Jos vaan olisi mahdollista jättää hänet tykkänään tietämättömäksi tästä viimeisestä koetuksesta, ja jättää tämä kauhea tehtävä minulle yksinään?"