"Minä luulen sen mahdolliseksi", keskeytti Lomaque. "Kuunnelkaa mitä minä neuvon. Meidän täytyy lähteä Parisiin postivaunulla huomen-aamulla, ja meidän täytyy ottaa sisarenne mukaan — huomenna on vielä aikaa kyllä: ei ihmiset kirjoita naimiskirjoja iltasella, matkustettuaan pitkän päivän. Meidän täytyy siis lähteä ja meidän täytyy ottaa sisarenne. Antakaa minun pitää huolta hänestä Parisissa ja jättäkää myös minun huolekseni hoitaa häntä niin ettei hän tiedä mitä te olette tekemässä. Käykää kenrali Berthelin'in kotiin semmoisena aikana, jolloin Danville on siellä (me voimme saada tämän tiedon palvelijain kautta); astukaa hänen eteensä ilman mitään edelläkäypää varoitusta; astukaa hänen eteensä kuolleesta nousneena miehenä; astukaa hänen eteensä kaikkien huoneessa olevien nähden, vaikka huone olisi väkeä täynnä ja jättäkää äkkihämmästyksen alaisen miehen itseänsä pettämään ja ilmisaattamaan. Sanokaa vaan kolme sanaa, ja teidän velvollisuutenne on täytetty, te saatte palata sisarenne luokse, ja matkustaa hänen kanssaan turvallisesti asuntoonne Rouen'iin, tahi minne hyvänsä tahdotte, sinä päivänä, jona olette tehnyt hänen kirotulle miehelleen mahdottomaksi lisätä rikostensa luetteloon mitään uutta pahaa".
"Te unhotatte Parisiin lähdön kiirettä", sanoi Trudaine. "Kuinka me selitämme sen, herättämättä hänessä epäluuloa?"
"Uskokaa tämä huoli minulle", vastasi Lomaque. "Palatkaamme huoneesen heti. Oi! ette te", lisäsi hän äkkiä, heidän kääntyessä takaisin astumaan. "Teidän kasvoissanne on jotakin, joka meidät pettäisi. Antakaa minun palata yksinäni — minä sanon teidän menneenne joitakin käskyjä antamaan ravintolaan. Erotkaamme nyt kohta. Te rauhoitatte mieltänne, te tulette entisellenne ennemmin, jos olette yksinänne — minä tunnen teidät tarpeeksi, tietääkseni sen. Me emme saa kuluttaa minuuttiakaan selityksiin, minuutitkin ovat kallisarvoisia tämmöisenä päivänä. Kun te taas voitte kohdata sisartanne, on minulla ollut aikaa puhua mitä tahdon ilmoittaa hänelle, ja odotan huoneenne edustalla kertoakseni teille miten on käynyt".
Hän katsoi Trudaineen ja hänen silmissään näytti välkähtävän taas jotakin tuota entistä pontevaa nerokkuutta, jota huomattiin hänen ollessaan Hirmuhallituksen virkamiehenä. "Jättäkää se minun huolekseni", sanoi hän; ja viitaten kädellään läksi hän äkkiä astumaan asuinhuoneelle päin.
Lähes tunti kului, ennenkuin Trudaine uskalsi häntä seurata. Kun hän viimein tuli puutarhan portille vievälle polulle, näki hän sisarensa odottavan huoneen ovella. Hänen kasvonsa näyttivät tavattoman vilkastuneilta; ja hän riensi pari askelta eteenpäin häntä vastaanottamaan.
"Oh, Louis!" sanoi hän, "minulla on tunnustus tehtävä ja minun täytyy pyytää sinua sitä kuulemaan kärsivällisesti loppuun asti. Tiedäppäs, kun meidän hyvä Lomaque, vaikka hän oli väsyneenä kävelystään, otti minun pyynnöstäni ensimmäiseksi työkseen kirjoittaa sen kirjeen, joka meille vakuuttaa tuon vanhan rakkaan kodin Seinen rannalla. Kun hän oli lopettanut, katsoi hän minuun ja sanoi: 'minä mielelläni tahtoisin olla läsnä teidän onnellisina palatessanne siihen taloon, jossa teidät ensin näin'. 'Oi, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme!' sanoin minä suorastaan. 'Minun olemiseni ja tulemiseni eivät ole omassa vallassani', vastasi hän, 'minulla on vapaata aikaa nyt matkustaakseni Parisiin, se on totta; vaan se aika ei ole pitkä — jos minä vaan olisin oma herrani' — ja sitten hän vaikeni. Louis! minä muistin missä kiitollisuuden velassa me olemme hänelle; minä muistin ettei voinut löytyä sitä uhrausta, jota me emme ilollakin tekisi hänen hyväkseen; minä tunsin hänen lausuvan toivonsa herttaisuuden; ja kenties olin hiukan oman malttamattomuuteni vaikuttamassa innossa saadakseni taas nähdä kukkaistarhani ja niitä huoneita, joissa elimme niin onnellisina. Niin minä sanoin hänelle: 'minä varmaan tiedän Louis'n olevan samaa mieltä kuin minä siinä, että meidän aikamme on teidän ja että me suurella ilolla asetamme lähtömme niin että teille jää matkustusaikaa tarpeeksi, tullaksenne meidän kanssamme Rouen'iin. Me olisimme pahemmat kuin kiittämättömät —' Hän pysähytti minut. 'Te olette aina olleet hyvä minua kohtaan', sanoi hän; 'minun ei sovi nyt väärin käyttää teidän hyväntahtoisuuttanne. Ei! ei! teillä on vielä asioita järjestettävänä ennenkuin voitte lähteä tältä paikalta'. 'Ei yhtään', sanoin minä — sillä meillä ei ole, niinkuin tiedät, Louis. 'Miksi ei? tässä on teidän huonekalustonne ensi aluksi', sanoi hän. 'Muutamia tuolia ja pöytiä, jotka olemme vuokranneet ravintolasta', vastasin minä; 'meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin jättää avaimemme ravintolan emännälle ja jättää kirje huoneen omistajaa varten; ja sitten —' Hän nauroi. 'Kun kuulee teidän noin puhuvan, luulisi teidän olevan yhtä valmiina lähtemään matkalle kuin minä!' 'Niin me olemmekin', sanoin minä, 'aivan niin valmiina, asuessamme sillä tavoin kuin tässä asumme'. Hän pudisti päätään; vaan sinä et pudista päätäs, Louis, siitä olen varma, nyt kuultuasi koko minun pitkän kertomukseni? Ethän minua moiti, ethän?"
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen ikkunasta.
"Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni", sanoi Rosa, kääntyen sinne päin.
"Ja mitä hän sanoo?" kysyi Lomaque.
"Hän sanoo mitä minäkin", vastasi Rosa veljensä puolesta; "että meidän aikamme on teidän aikanne — on parhaimman ja rakkaimman ystävämme".