"Tapahtuuko se siis?" kysyi Lomaque, tarkoittavalla katseella
Trudaineen.
Rosa katsoi levottomasti veljeensä: hänen kasvonsa olivat paljoa totisemmat kuin hän oli odottanut, vaan hänen vastauksensa päästi hänet kaikesta epäilyksestä.
"Sinä teit aivan oikein, rakas sisareni, puhuessasi sillä tavoin kuin puhuit", sanoi hän hiljaisesti. Sitten, kääntyen Lomaqueen, lisäsi hän kovemmalla äänellä: "se tapahtuu".
SEITSEMÄS LUKU.
Kaksi päivää sen jälkeen kun matkustajavaunut, joista Lomaque oli puhunut, olivat ajaneet postivaunujen ohitse Parisiin vievällä tiellä, istui rouva Danville muutaman asuinkerran vierashuoneessa Grenelle-kadun varrella, kauniissa lystäilys-puvussa. Katsottuansa suurta kultakelloa, joka riippui hänen kupeellansa, ja huomattuansa kellon olevan neljännestä vailla kahta, soitti hän käsikelloa ja sanoi sisään rientävälle palvelusneitsyelle: "minulla on vielä viisi minuuttia. Lähetä Dubois tuomaan minun suklaatini".
Vanha mies ilmestyi suurella hilpeydellä. Tarjottuansa kupin suklaatia emännälleen uskalsi hän käyttää puhumis-oikeuttaan, jonka oli saanut pitkästä ja rehellisestä palveluksestaan, ja lausui vanhalle rouvalle sievistelypuheen. "Minua ilahuttaa nähdä rouvaa noin nuorennäköisenä ja niin hyvällä tuulella tänä aamuna", sanoi hän syvästi kumartaen ja hienolla kunnioituksen hymyllä.
"Luulen minulla syytä olevankin olla hyvillä mielin sinä päivänä, jona poikani aviosuostumus päätetään", sanoi rouva Danville, miellyttävällä pään nyykäyksellä. "Haa, Dubois, minä saan elää vielä nähdäkseni häntä aateliskirja kädessä. Roskaväki on tehnyt pahintaan; tuon kirotun vallankumouksen loppu ei ole kaukana; meidän sääty-arvo palaa taas kohta, ja kenellä silloin on parempaa edistyksen mahdollisuutta hovissa kuin minun pojallani? Hän on jalosukuinen jo äitinsä kautta; hän tulee jalosukuiseksi myös vaimonsa kautta. Niin, niin, anna hänen raaka-käytöksisen, innokkaan, vanhan sotilasisänsä olla miten luonnottomasti tasavaltalaismielinen tahansa, hänellä on nimi, joka on saattava minun poikani ylimysarvoon. Kreivi D'Anville (D katkomerkillä, sinä ymmärrät, Dubois)! Kreivi D'Anville, miten kauniilta se kuuluu!"
"Ihanalta, rouva — ihanalta. Oh! nuoren herrani toinen naiminen alkaa paljon paremmilla enteillä kuin ensimmäinen".
Tuo muistutus oli onneton muistutus. Rouva Danville kävi sanomattoman vihastuneen näköiseksi, veti kulmiansa ryppyyn ja nousi kiiruusti tuoliltaan.
"Oletko mieletön, sinä vanha hupakko?" huusi hän närkästyneenä; "mitä sinä tarkoitat muistuttamisillasi noista asioista juuri tämmöisenä päivänä? Sinä aina märehdit tuota asiaa noista kahdesta kurjasta ihmisestä, jotka mestattiin, niinkuin luulisit minun voineen heitä pelastaa. Etkö itse ollut läsnä minun ensi kerran kohdatessani poikaani Hirmun ajan jäikeen? Etkö kuullut minun ensimmäisiä sanojani hänelle, kun hän kertoi minulle lopputapauksen? Eivätkö ne olleet näin: — 'Charles, minä rakastan sinua; vaan jos minä tietäisin sinun antaneen noiden kahden onnettoman, jotka antautuivat vaaran alttiiksi minua pelastaakseen, kuolla, uskaltamattasi henkeäsi heidän pelastuksekseen, tahtoisin ennemmin puhkaista sydämmeni, ennenkuin koskaan katsoa sinuun tahi puhua sinulle enää!' — Enkö sanonut niin? Ja eikö hän vastannut: — 'Äitini, minä uskalsin henkeni heidän tähtensä. Ja todistinhan minä uhraukseni sillä että antauduin vangitsemisen alttiiksi — minut vangittiin ahkeroimisieni tähden, ja sitten en voinut enää mitään tehdä!' Etkös seissut vieressä ja kuullut hänen näin vastaavan, puhuessaan jalon liikutuksen vallassa? Etkö tiennyt hänen todellakin olleen vangittuna Temple-linnassa? Uskallatko ajatella että meitä voi moittia tämän jälkeen? Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa, Dubois, vaan jos sinä rupeat loukkaaviin vapaisuuksiin minun suhteen —"