"Oh, rouvaseni! Minä pyydän anteeksi tuhat kertaa. Minä olin ajattelematon; ainoastaan ajattelematon —"
"Vaiti! Ovatko vaununi portilla? — Hyvä. Ole valmis minua saattamaan. Sinun herrallasi ei ole aikaa palata tänne. Hän tapaa minut, suostumuskirjan tekoa varten, kenrali Berthelin'in kodissa kello kaksi täsmälleen. Seis! Onko paljo kansaa kadulla? Minä en tahdo tulla roskaväen katseltavaksi vaunuihini käydessäni".
Dubois käydä vaaperti katuvaisen näköisenä akkunan luokse ja katsoi ulos, emännän astuessa ovelle.
"Katu on melkein tyhjä, rouvaseni", sanoi hän. "Ainoastaan yksi mies, nainen kainalossa, on seisahtunut ihmettelemään teidän vaunujanne. Ne näyttävät siivoilta ihmisiltä, sen verran kuin minä voin nähdä ilman silmilasiani. Ei ne ole roskaväkeä, sanoakseni, rouva, varmaan eivät ole roskaväkeä!"
"Hyvä. Odota minua tuolla alhaalla; ja ota vähän pientä hopeata mukaasi; jos nuo siivot ihmiset ehkä ovat sopivia armeliaisuuden esineitä. Ei muita käskyjä ajajalle kuin ajaa suoraa tietä kenraalin asuntoon".
Siinä seurassa, joka oli kokoontunut kenrali Berthelinin asuntoon todistamaan aviosuostumus-kirjan allekirjoitusta, nähtiin, paitse asianomaisia henkilöitä, muutamia nuoria naisia, jotka olivat morsiamen ystäviä, ja joitakuita upseereja, jotka olivat olleet hänen isänsä kumppaneja entisinä aikoina. Vieraat olivat hajonneet kahteen keskenään yhteydessä olevaan sievään huoneesen — toista nimitettiin talossa vierashuoneeksi ja toista kirjastohuoneeksi. Vierashuoneesen oli kokoontunut notarius, välikirja valmiina mukana, morsian, nuoret naiset, ja enimmät kenraalin ystävistä. Kirjastohuoneessa toiset sotilasvieraat huvittelivat biljardin peluulla siksi kun välikirjan allekirjoittaminen piti tapahtuman; Danville ja hänen tuleva appensa yhdessä edestakaisin huoneessa; edellinen kuunnellen hajamielisesti, jälkimäinen kaikella tavallisella innokkaisuudellaan, ja enemmän kuin tavallisesti käyttäen kasarmillisia täytesanojaan. Kenraalin päähän oli pistänyt selittää muutamia kohtia avioliittokirjassa sulhaselle, jonka täytyi, vaikka hän käsitti niiden muodon ja sisällyksen paljoa paremmin kuin hänen appensa, kuunnella kohteliaisuuden vuoksi. Vanhan sotilaan vielä ollessa keskellä pitkää ja sekavaa selityspuhettaan, löi kirjaston uunin otsalla oleva kello.
"Kello on kaksi!" huudahti Danville iloisena, saadessaan jotakin syytä keskeyttää puhetta välikirjasta. "Kello on kaksi, eikä äitini ole vielä täällä! Mikä voi häntä viivyttää?"
"Ei mikään", huusi kenraali. "Oletko koskaan tuntenut täsmällistä naista, poikaseni? Jos me odotamme äitiäsi — ja hän on semmoinen raivokas ylimysmielinen, ett'ei hän antaisi meille koskaan anteeksi, ellemme odottaisi — emme pääse kirjoittamaan välikirjan alle puoleen tuntiin. Yhdentekevä! jatkakaamme tätä keskeytynyttä puhettamme. Missä helvetissä minä olin taas kun tuo kirottu kello lyönnillään meidät keskeytti? Mitäs nyt, Musta-Silmä, mikä asiana?"
Tämä viimeinen kysymys lausuttiin neiti Berthelinille, joka tällä hetkellä kiireesti tuli kirjastohuoneesen vierashuoneesta. Hän oli isohko ja enemmän miehennäköinen nainen, erinomaisen kauniilla mustilla silmillä, mustalla tukalla, joka kasvoi sangen alhaalla hänen otsallaan, ja jotakin isänsä lujuutta ja raakamaisuutta puhumistavassaan.
"Muuan vieras ihminen on toisessa huoneessa, pappa, joka tahtoo teitä tavata. Minä luulen palvelijoiden käskeneen häntä tänne yläkertaan, luullen häntä meidän vieraaksemme. Käskenkö minä neuvomaan häntä alas jälleen?"