"Järvelle, jos tahdot, Marian", vastasi hän.
"Sinä näyt oikein ihailevan tuota kamalaa järveä, Laura."
"Ei, en järveä, mutta sitä ympäröivää maisemaa. Hiekka, kanerva ja havumetsä ovat ainoat tällä suurella paikalla, jotka muistuttavat Limmeridgeä. Mutta voimmehan mennä jollekin toiselle taholle, jos se on mieleisesi."
"Minulla ei ole mitään mielitietä Blackwater-Parkissa, ystäväni. Minusta on aivan sama, mihin menemme. Menkäämme järvelle — siellä on kenties avonaisella paikalla vilppaampi ilma kuin täällä."
Me menimme vaieten varjokkaiden istutusten kautta. Raskas iltailma vaikutti väsyttävästi meihin, ja tultuamme venehuoneeseen olimme me tyytyväisiä saadessamme istuutua siellä lepäämään.
Valkoinen usma lepäsi alhaalla järven yllä. Puiden tumma linja vastaisella rannalla näkyi sen yli kuin pilvissä leijaileva vaivaismetsä. Maa, joka hiljalleen aleni siitä paikasta, jossa istuimme, katosi salaperäisellä tavalla usmaan. Hiljaisuus oli kamala. Ei lehden lehahdustakaan — ei linnun laulua metsässä — ei yhdenkään vesilinnun äännähdystä kuulunut mataloituneelta järveltä. Yksinpä sammakotkin olivat vaienneet.
"On kovin autiota ja synkkää", sanoi Laura. "Mutta meitä häiritään vähemmän täälläkin kuin missään muualla." Hän puhui tyynesti ja katsoi miettivä ilme silmissään tätä edessään olevaa hiekka- ja usmaerämaata. Minä voin nähdä, että hänen mieltään kiinnittivät liian paljon muut seikat, että sitä olisivat voineet liikuttaa ulkonaiset, surulliset aiheet, jotka jo olivat alkaneet minun mieltäni painaa alakuloiseksi.
"Minä lupasin, Marian, sanoa sinulle totuuden avioliitostani enkä antaa sinun omin neuvoin arvailla ja peljätä sen suhteen", alkoi hän. "Tämä on ainoa seikka, jonka minä koskaan olen salannut sinulta, sisareni, ja minä olen päättänyt, että se on viimeinen. Minä olen vaiennut, kuten tiedät, sinun takiasi — kenties hieman itseni takia. On kovaa naisesta tunnustaa, että se mies, jolle hän on uhrannut koko elämänsä, on sellainen, joka kaikista vähimmän pitää arvossa tätä uhrausta. Jos sinä olisit naimisissa Marian — ja varsinkin jos sinä olisit onnellisissa naimisissa — selittäisit sinä minulle, mitä naimaton nainen ei voi selittää, olkoon kuinka hellä ja uskollinen tahansa."
Mitäpä olisin voinut minä vastata hänelle? Minä voin vain katsoa häntä koko sydämmestäni niin hyvin, kuin minun silmäni voivat tehdä sen, ja puristaa hänen kättänsä.
"Kuinka usein", jatkoi hän, "olenkaan sinun kuullut nauravan sille, mitä sinä kutsut köyhyydeksesi! Kuinka usein oletkaan leikillä koreasti ylistänyt minun rikkauksiani! Ah, Marian, älä koskaan enää laske leikkiä siitä. Kiitä Jumalaa köyhyydestäsi — se on tehnyt sinut riippumattomaksi, se on pelastanut sinut siitä kohtalosta, joka on tullut minun osakseni."