Ne olivat surullisia sanoja nuoren puolison huulilta — surullisia kaikessa yksinkertaisessa, tyynessä totuudessaan. Ne harvat päivät, jotka me olimme yhdessä viettäneet Blackwater-Parkissa, olivat olleet kylliksi näyttämään minulle — näyttämään kenelle tahansa — miksi sir Percival oli valinnut Lauran puolisoksensa.
"Sinä et saa surra", sanoi hän, "saadessasi kuulla, kuinka pian minun onnettomuuteni ja koettelemukseni alkoivat — tai mitä ne olivat. Se on minusta raskasta ilmankin. Jos minä kerron sinulle, millä tavoin hän otti vastaan minun ensimmäisen ja viimeisen yritykseni esittää jotakin, niin voit ymmärtää, kuinka hän aina on kohdellut minua. Se tapahtui eräänä päivänä Roomassa, kun me olimme ratsastaneet yhdessä Cecilia Metellan haudalle. Päivä oli tyyni ja ihana — suuri, vanha raunio oli niin kaunis — ja muisto, että rakastava mies oli pystyttänyt sen kunnioittaakseen manalle mennyttä puolisoaan, herätti minussa hellemmän tunteen miestäni kohtaan, kuin minä ennen olin tuntenut. 'Tahtoisitko sinä rakentaa tuollaisen haudan minulle, Percival?' kysyin minä häneltä. 'Sinä sanoit rakastaneesi minua hellästi, ennenkun me menimme naimisiin, mutta sittemmin on kumminkin —', minä en voinut jatkaa. Marian, hän ei edes katsonutkaan minuun! Minä vedin alas harsoni, ett'ei hän huomaisi kyyneleitä silmissäni. Minä luulin ensin, ett'ei hän ollenkaan ollut kiinnittänyt huomiotaan minun kysymykseeni, mutta hän oli kumminkin huomannut sen. Hän sanoi: 'Kas niin, tule nyt', ja nauraen auttoi hän minut satulaan. Hän nousi omaan satulaansa ja nauroi vielä kerran lähtiessämme matkalle. 'Jos minä rakennutan haudan sinulle', sanoi hän, 'niin taitaa se tulla omilla rahoillasi. Haluaisin tietää, eikö Cecilia Meteliä ollut varakas ja maksanut itse hautaansa'. Minä en vastannut mitään — kuinka olisin minä voinut vastata, kun minä itkin harsoni takana! — 'Ah, te vaaleat naiset olette kaikki niin nurpeita ja herkkäitkuisia', sanoi hän. 'Mitä sinä toivot? Kohteliaisuuksiako ja kauniita puheita? No hyvä! Minä olen nyt hyvällä tuulella tänä aamuna. Sinä voit pitää kohteliaisuudet ja kauniit puheet jo saatuina'. — Oi, miten vähän miehet aavistavat sanoessansa kovia sanoja meille, kuinka hyvin me ne muistamme ja kuinka ne vahingoittavat meitä! Olisi ollut parempi minulle, Marian, jos minä olisin jatkanut itkuani, mutta hänen halveksiva tapansa minua kohtaan kovensi sydämmeni. Siitä hetkestä, Marian, en minä koskaan lakannut uudelleen ajattelemasta Walter Hartrightiä. Minä annoin näiden onnellisten päivien, jolloin me niin hellästi pidimme toisistamme hiljaisuudessa, uudelleen loistaa sieluni silmien edessä ja lohduttaa itseäni. Mitäpä muuta olisin minä hakenut lohdutuksekseni? Jos sinä olisit ollut kanssani olisit sinä auttanut minua etsimään jotakin parempaa. Minä tiesin tehneeni väärin, rakas sisareni, mutta sano minulle, eikö menettelyssäni ole jotakin anteeksi-annettavaa?"
Minun täytyi kääntyä pois hänestä. "Älä kysy minulta!" sanoin minä.
"Olenko minä kärsinyt sinun laillasi? Mikä oikeus tuomita minulla on?"
"Minä ajattelin häntä", jatkoi hän tukahtuneella äänellä ja painautui lähemmäksi minua, "minä ajattelin häntä, kun Percival jätti minut yksin iltaisin ollakseen yhdessä näyttelijäin ja näyttelijättärien kanssa. Silloin uneksin minä, kuinka kaikki olisi voinut olla toisin, jos minä olisin ollut köyhä ja Walter Hartrightin puoliso. Minä kuvittelin silloin, kuinka minä olisin istunut pukeutuneena sievään, vaikka yksinkertaiseen hameeseen odottamassa häntä kotiimme, kun hän työllään oli ansaitsemassa leipäämme — istunut kotona tekemässä työtä hänelle ja rakastanut häntä vielä enemmän siksi, että minä sain tehdä työtä hänen hyväksensä — kuinka minä olisin nähnyt hänen tulevan kotiin väsyneenä ja kiiruhtanut ottamaan hänen takkinsa ja hattunsa — ja sitten, Marian, kuinka minä olisin koettanut miellyttää häntä laittamalla pieniä lempiruokia hänen päivällisekseen, joita minä olin oppinut valmistamaan hänen tähtensä. — Oi, minä toivon, ett'ei hänen koskaan tarvitsisi olla niin yksin ja niin suruinen ajatellessaan minua, kuin minä olen ajatellut ja nähnyt häntä!"
Puhuessaan tätä tuli hänen ääneensä kaikki entinen hellyys, hänen kasvoihinsa kaikki suloinen, kauneus. Hänen silmänsä katsoivat niin rakkautta uhkuvalla ilmeellä edessä-olevaa synkkää, autiota, onnettomuutta uhkaavaa taulua, ikäänkuin hän olisi katsellut Cumberlandin hymyileviä kumpuja usmaisessa ja pimeässä pilvessä.
"Älä puhu enempää Walterista", sanoin minä niin pian, kuin voin hallita itseni. "Oi, Laura, säästä meidät molemmat surusta puhella hänestä!"
Hän heräsi taaskin unelmistaan ja katsoi hellästi minuun. "Minä tahdon mieluummin olla koskaan hänestä puhumatta kuin tuottaa sinulle minuutinkaan tuskaa."
"Ainoastaan sinun rauhasi, sinun tähtesi minä puhun", sanoin minä.
"Ajatteleppas jos miehesi kuulisi sinun —?"
"Se ei hämmästyttäisi häntä, vaikka hän kuulisikin, mitä minä sanoin."
Hän lausui tämän ihmeellisen vastauksen kummallisen välinpitämättömästi ja levollisesti. Hänen muuttunut tapansa tätä sanoessaan kauhistutti minua melkein yhtä paljon kuin itse vastauskin.