"Eikö se hämmästyttäisi häntä?" toistin minä. "Laura! Ajattele sanojasi — sinä kammostutat minua!"
"Mutta se on totta", sanoi hän — "se on juuri tämä, minkä minä olen tahtonut sanoa sinulle tänään. Minun ainoa salaisuuteni, kun minä sanoin hänelle kaikki rehellisesti Limmeridgessä, oli varsin viaton — sen sanoit sinä itse. Nimi oli kaikki, minkä minä salasin häneltä — ja hän on keksinyt sen."
Minä kuulin hänen puheensa, mutta en voinut vastata mitään. Hänen viimeiset sanansa olivat hävittäneet senkin heikon toivon, mikä minulla vielä oli.
"Se tapahtui Roomassa", jatkoi hän, yhäti yhtä kylmästi ja välinpitämättömästi. "Me olimme -pienessä juhlassa, jonka sir Percivalin ystävät — herra ja rouva Markland — panivat toimeen Roomassa oleville englantilaisille perheille. Rouva Markland piirtää varsin hyvin, ja muutamat vieraat houkuttelivat hänen näyttämään meille piirustuksiansa. Me ihailimme niitä kaikki, mutta minä lausuin jotakin — minä en muista mitä —, mikä herätti hänen huomiotansa. 'Te maalaatte varmaankin itse?' kysyi hän. 'Oli tapanani maalata ennen', vastasin minä, 'mutta nykyisin olen lakannut sitä tekemästä'. — 'Jos Te ennen olette huvittaneet itseänne maalaamisella', sanoi hän, 'niin tartutte Te kenties vielä siveltimeen ja piirustimeen; ja jos sen teette, sallikaa minun esittää Teille opettaja'. Minä en sanonut mitään, sinä ymmärrät miksi, Marian — ja koetin vaihtaa puheaihetta. Mutta rouva Markland oli sitkeä. 'Minulla on ollut monta erilaista opettajaa', jatkoi hän, 'mutta paras kaikista, nerokkain ja taitavin oli eräs herra Hartright. Jos Te jonkun kerran alatte taasen maalata, niin koettakaa käyttää hyväksenne hänen opetustaan. Hän on nuori mies — vaatimaton ja siivo — minä olen vakuutettu, että Te tulette pitämään hänestä'. — Kuvittele, että nämä sanat lausuttiin julkisesti minulle tuntemattoman vierasjoukon läsnä-ollessa, joka oli kutsuttu toivottamaan tervetulleeksi äskenvihittyä pariskuntaa! Minä koetin kaikin voimin hillitä itseäni — minä en sanonut mitään ja katsoin alas piirustuksiin. Kun minä uskalsin kohottaa pääni, kohtasivat minun ja mieheni silmäykset toisensa — ja minä näin silloin, että minun kasvoni olivat paljastaneet salaisuuden. 'Me tulemme ottamaan selon tuosta herra Hartrightistä', sanoi hän yhäti silmäten minuun, 'kun me tulemme takaisin Englantiin. Minä uskon samoinkuin Tekin rouva Markland — minä uskon lady Glyden pitävän hänestä'. Hän pani sellaisen painon viime sanoihin, että se sai poskeni kuumenemaan ja sydämmeni jyskyttämään, niin että pelkäsin sen pakahtuvan. Mitään enempää ei sanottu — me läksimme aikaisin. Paluumatkalla hotelliin oli hän aivan vaiti. Kun me tulimme perille, auttoi hän tapansa mukaan minut vaunuista ja seurasi minua ylös. Mutta heti päästyämme salonkiin väänsi hän oven lukkoon, lykkäsi minut tuolille istumaan ja asettautui minun eteeni kädet olallani. 'Aina siitä lähtien', sanoi hän, 'kun sinä teit tuon julkean tunnustuksesi Limmeridgessä, olen minä halunnut saada selville rakastamasi miehen. Tänään olen minä lukenut hänen nimensä kasvoistasi. Sinun piirustuksenopettajasi oli se mies, ja hänen nimensä on Hartright. Sinä saat katua sitä, ja hän saa katua sitä elämänne viime hetkeen saakka! Mene nyt levolle ja uneksi hänestä, jos sinua haluttaa, — ratsupiiskani merkki kasvoissasi'. — Niin usein kuin hän nyt on suuttunut minuun, palaa hän sinun läsnä-ollessasi tekemääni tunnustukseen — milloin ivallisesti, milloin uhkaavasti. Minulla ei ole voimaa estää häntä tekemästä kauheita johtopäätöksiä siitä luottamuksesta, jota minä osoitin hänelle. Minulla ei ole kyllin vaikutusta häneen, että hän tahtoisi uskoa minuun tai vaieta. Sinä näytit hämmästyneeltä tänään kuullessasi hänen sanojan, että minä olin tehnyt hyveen välttämättömyydestä, kun minä menin naimisiin hänen kanssaan. Älä hämmästy, jos sinä kuulet hänen toistavan saman tullessaan ensi kerran tyytymättömäksi. Ah, ei, Marian! Älä tee niin, muutoin kiusaat sinä minua!"
Minä suljin hänet syliini ja omantunnon moitteitteni katkerassa tuskassa painoin minä häntä rintaani vasten hillitsemättömällä voimalla. Niin, minun omantunnon moitteitteni! Tuo Walterin kuolonkalpeiden kasvojen epätoivon ilme, kun minun sanani raatelivat hänen sydäntänsä Limmeridgen huvihuoneessa, kuvastui minun muistossani hiljaisena, sietämättömänä nuhteena. Minun käteni oli viitoittanut tien miehelle, jota sisareni rakasti, menemään kauas isänmaasta ja ystävien luota, Nämä molemmat nuoret sydämmet olin minä repinyt irti toisistaan — ja nyt oli heidän hukattu elämänsä todistamassa minun rikollista tekoani. Tämän olin minä tehnyt — ja sir Percival Glydelle!
Sir Percival Glydelle!
Minä kuulin Lauran puhuvan ja tunsin hänen äänensä väreestä, että hän tahtoi lohduttaa minua — minua, joka en ansainnut mitään muuta kuin nuhtelevan äänettömyyden! Kuinka kauan viipyi, ennenkun minä voin hillitä epätoivoisia ajatuksiani, en voi sanoa. Tultuani tarkemmin tajuamaan, huomasin hänen suutelevan minua; sittemmin näyttivät silmäni äkkiä taasen voivan huomata ulkonaiset esineet, ja minä tiesin koneellisesti tuijottavani järvelle.
"On myöhäistä", kuulin minä hänen kuiskaavan. "Tulee varsin synkkää puistossa." Hän pudisti minun käsivarttani ja toisti: "Marian, tulee niin pimeä puistossa."
"Salli minun rauhoittua vielä minuutti", sanoin minä, "vielä minuutti, ennenkun menen kotia."
Minä en vielä rohjennut katsoa häneen, minä katsoin järvelle.