Oli myöhäistä. Puiden tiheä, tumma reuna ilmassa oli lisääntyvässä pimeässä muuttunut laajan savun näköiseksi. Sumu oli järvellä yhä lisääntynyt ja läheni lähenemistään meitä. Hiljaisuus oli edelleenkin yhtä syvä — mutta sen kauhu oli kadonnut ja juhlallinen, salaperäinen äänettömyys oli kaikkiaan jäljellä.
"Me olemme kaukana talosta", lausui Laura kuiskaten. "Menkäämme takaisin."
"Marian!" kuiskasi hän kovasti vapisten. "Etkö näe mitään? Katso!"
"Missä?"
"Tuolla alhaalla, edessämme."
Hän viittasi kädellään; minä seurasin sen suuntaa ja näin jotain minäkin.
Elävä olento hiipi yli kanervikon. Se meni ohi venehuoneen ja näytti tummalta varjolta usman äärimmäistä laitaa vasten. Kun se oli vastapäätä venehuonetta, pysähtyi se, pysähtyi hetkiseksi ja kulki hitaasti edelleen valkoinen sumu takanaan, yllään — niin hitaasti, hitaasti, kunnes se oli ehtinyt ohi venehuoneen ulkosyrjän emmekä me enää nähneet sitä.
Edellinen keskustelumme ja päivän tapahtumat olivat järkyttäneet meidän molempain mieltä. Vasta muutamain minuuttien kuluttua uskalsi Laura puistoon, ja minäkin tahdoin viipyä hetkisen, ennenkun minä voin pakottautua saattamaan häntä takaisin taloon.
"Oliko se mies vai nainen?" kysyi hän kuiskaten, kun me vihdoinkin olimme nousseet ylös ja alkaneet paluumatkamme pimeässä illassa.
"En tiedä oikein."