"Kummanko luulet olevan?"
"Mielestäni näytti se naiselta."
"Minä pelkäsin että se oli pitkään kaapuun puettu mies."
"On paljon mahdollista. Tässä heikossa valaistuksessa ei voi mitään varmasti päättää."
"Pysähdy hieman, Marian! Minä pelkään. — Minä en voi nähdä tietä.
Ajatteleppas, jos tuo olento seuraa meitä."
"Se ei ole ollenkaan luultavaa, Laura. Kaikissa tapauksissa ei meidän ole syytä peljätä. Kylähän ei ole kaukana järven rannasta ja sieltä on kenellä tahansa lupa käydä esille yöllä tai päivällä. On vain kummallista, ett'emme me koskaan ennen ole nähneet ketään elävää olentoa siellä."
Me olimme nyt sisällä puistossa. Oli varsin pimeää — niin pimeää, että meidän oli vaikea pysyä tiellä. Minä tartuin Lauran käsivarteen, ja me kuljimme niin nopeaan, kuin voimme.
Ennenkun me olimme ehtineet puolimatkaan puistoa, pysähtyi hän äkkiä ja pakotti minun tekemään samoin. Hän kuunteli.
"Vaiti!" kuiskasi hän. "Minä kuulen jonkun tulevan takanamme."
"Varmaankin vain kuivia lehtiä", sanoin minä rauhoittaakseni häntä, "tai kenties tuulen katkaisema oksa."