"Onhan nyt kesä, Marian, eikä tuulen henkäyskään lehahda. Kuule nyt!"
Minä kuulin sen myöskin — oli aivan kuin keveiden askelten ääni olisi seurannut meitä.
"Samapa se, kuka tai mitä se on", sanoin minä, "käykäämme vain. Minuutin kuluttua olemme me kyllin lähellä taloa, että sinne voisi kuulua, jos jotakin tapahtuisi meille."
Me kuljimme nopeasti eteenpäin — niin nopeasti, että Laura tuskin voi hengittää, kun me näimme asuinhuoneen valaistut ikkunat.
Minä pysähdyin muutamiksi silmänräpäyksiksi antaakseni hänen hengittää. Juuri kun me ajattelimme kulkea edemmäksi, pysähdytti hän taasen minut ja viittasi kädellä kuuntelemaan vielä kerran. Me kuulimme molemmat pitkän syvän huokauksen takanamme, kaukana pimeässä puiden seassa.
"Kuka siellä on?" huusin minä.
Mutta ei kukaan vastannut.
"Onko joku siellä?" toistin minä vielä kerran.
Silmänräpäyksen kestävä täydellinen hiljaisuus seurasi; sen jälkeen kuulimme me taaskin keveitä askeleita, mutta yhä heikommin — kauempana pimeässä — kauempana, kauempana — kunnes ne viimein hälvenivät suureen hiljaisuuteen.
Me kiiruhdimme yli avonaisen paikan, kuljimme nopeasti yli sen ja puhumatta enää sanaakaan toistemme kanssa olimme me pian perillä asuinrakennuksen luona.