Kreivitär suvaitsi elostua hieman herransa ja miehensä kuivansukkelasta vertauksesta. "Minulla ei ole koskaan lämmin, neiti Halcombe", huomautti hän naisen kainolla ilmeellä, joka tunnustaa yhden omista ansioistaan.
"Oletteko Te ja lady Glyde olleet ulkona nyt tänä iltana?" kysyi kreivi minun ottaessani näön vuoksi yhden kirjoista hyllyltä.
"Niin, me menimme ulos saadaksemme raikasta ilmaa."
"Uskallanko kysyä, millä suunnalla naiset ovat olleet?"
"Olimme järvellä päin — aina venehuoneella asti."
"Vai niin, venehuoneella asti."
Toisissa olosuhteissa olisi hänen uteliaisuutensa suututtanut minua. Tänä iltana oli se minulle tervetullut uutena todistuksena siitä, ett'ei hänellä tai hänen puolisollaan ole mitään yhteistä salaperäisen näyn kanssa järven rannalla.
"Eihän ole ollut mitään uusia seikkailuja tänä iltana luullakseni?" jatkoi hän. "Ei mitään uusia huomioita, kuten tavatessanne haavoitetun koiran?"
Hän kiinnitti minuun tutkimattomat, harmaat silmänsä sillä kylmällä, kirkkaalla, loistavalla katseella, joka aina on pakottanut minun katsomaan häneen ja aina samalla kiusaa minua. Selittämätön epäilys, että hän voi lukea jokaisen sieluni ajatuksen valtaa minut sellaisissa tilaisuuksissa, ja se valtasi minut nytkin.
"Ei", sanoin minä nopeasti, "ei mitään seikkailuja eikä huomioita."