Hän poistui luotani, ennenkun minä olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä kummastuttava muutos allekirjoituskysymyksessä oli saatu aikaan hänen vaikutuksestaan, sekä että minun Lontooseen lähettämän kirjeeni huomaaminen eilen ja se vastaus, jonka minä sain tänään, oli antanut hänelle keinot helposti voittaa tämä tarkoituksensa.

Minä tunsin nämä vaikutukset, mutta sieluni tuntui jakavan sen voimattomuuden, joka oli vallannut ruumiini ja minä tunsin itseni aivan kyvyttömäksi ajattelemaan selvästi niin hyvin epäilyttävää nykyisyyttä kuin uhkaavaa tulevaisuuttakin. Minä koetin toisen kerran kiiruhtaa ulos ottaakseni selvän Laurasta, mutta ankara pyörtymys oli voittanut minut, ja minä voin tuskin pysyä jaloillani. Minulla ei ollut muuta valittavana kuin hoiperrella takaisin sohvaan.

Se täydellinen hiljaisuus, joka vallitsi huoneessa, ja mehiläisten ja muiden hyönteisten surina avonaisen ikkunan edessä huumasivat minua. Silmäni sulkeutuivat väkisten ja ennen pitkää vaivuin minä kummalliseen tilaan — mikä ei ollut valveilla-oloa, sillä minä en tiennyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui, eikä nukkumistakaan, sillä minä tiesin koko ajan lepääväni siinä. Tänä hetkenä oli ikäänkuin sieluni olisi eronnut lepäävästä ruumiista ja innoittuneessa valveilla-olevassa uneksumisen tilassa — tai kuinka minä voisin nimittää sitä — näin minä Walter Hartrightin. Minä en ollut ajatellut häntä kuin noustuani ylös aamulla; Laura ei ollut lausunut sanaakaan, joka viittasi häneen, — ja kumminkin näin minä hänen niin selvään, kuin olisi entinen aika palannut ja me molemmat olisimme taaskin olleet Limmeridge-Housessa.

Hän näyttäytyi minulle yhdessä monen muun miehen kanssa, joiden kasvojen piirteitä minä en kumminkaan voinut erottaa. He makasivat kaikki tavattoman suuren temppelin raunioiden portailla. Jättiläissuuruiset, tropilliset puut, vahvat kiertokasvit, jotka tuhansissa kiemuroissa kääriytyivät puiden runkojen ja kammottavain kivisten epäjumalankuvain ympäri, mitkä loistivat ja irvistivät lehtien ja oksien välissä, ympäröivät temppeliä, peittivät taivaan ja levittivät synkkiä varjoja tuon yksinäisen, temppelin portailla olevan ihmisjoukon yli. Valkoiset höyryt kohosivat maasta, lähestyivät miehiä, sulkivat heidät utuiseen vaippaansa ja ojensivat heidät kuoliaaksi samalla paikalla toinen toisensa viereen, johon he olivat laskeutuneet levolle. Sanomaton tuska ja sääli Walteria kohtaan kirvotti minun kieleni siteen ja minä kehotin häntä pakenemaan. "Tule takaisin, tule takaisin!" sanoin minä. "Muista hänelle ja minulle tekemää lupaustasi. Tule takaisin luoksemme, ennenkun rutto saavuttaa sinut ja ryöstää elämäsi, kuten kaikilta muiltakin!"

Hän katsoi minuun kasvoissaan yli-inhimillinen tyyneys. "Odota", sanoi hän. "Minä tulen. Sinä yönä, jolloin minä kohtasin pakenevan naisen maantiellä, tuli elämäni pyhitetyksi välikappaleeksi Sallimuksen käteen täyttämään tehtävän, joka vielä on tuntematon. Olenpa minä täällä aarniometsässä tai siellä, isänmaahani palanneena, niin vaellan minä yhäti synkällä tiellä, mikä johtaa minua ja sinua ja häntä, jota sinä ja minä rakastamme, tuntemattomaan kostoon, välttämättömään loppuun. Odota ja katso! Se rutto, joka kaataa muut, ei koske minuun." Taaskin näin minä hänet. Hän oli vielä metsässä, ja hänen seuraajainsa lukumäärä oli sulanut muutamiksi harvoiksi. Temppeli ja epäjumalat olivat poissa — niiden sijasta näin minä tummia kääpiöitä murhanhimoisesti hiipivän puiden välissä jousi ja nuoli käsissään valmiina laukasemaan. Taaskin pelkäsin minä Walterin takia ja huusin varottaakseni häntä. Nytkin kääntyi hän minuun tuo yli-inhimillinen rauha kasvoissaan. "Vielä askel", sanoi hän, "synkällä tiellä. Odota ja katso! Nuolet, jotka tapaavat muita, säästävät minut."

Minä näin hänet kolmannen kerran, haaksirikkoisena villillä ja autiolla rannalla. Täpö-täydet veneet olivat matkalla maihin, ja hän yksin oli vajoavalla laivalla. Minä huusin hänelle pysäyttämään viimeisen veneen ja ponnistamaan äärimmäiseen asti pelastaakseen elämänsä. Hän katsoi minuun samalla levollisuudellaan ja vastasi minulle yhäti samalla tavalla. "Vielä yksi askel matkalla. Odota ja katso! Meri, joka nielee muut, säästää minut."

Minä näin hänet viime kerran. Hän polvistui haudan ääressä, jolla oli valkomarmorinen risti, ja hunnutettu naishaamu kohosi sen alta ja pysähtyi hänen viereensä. Yli-inhimillinen rauha hänen kasvoissaan oli muuttunut yli-inhimilliseksi suruksi. Mutta lohduttavat sanat olivat vieläkin samat. "Yhä synkempää ja synkempää", sanoi hän, "yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kuolema tempaa hyvän, kauniin, nuoren — ja säästää minut. Rutto, joka kaataa, nuoli, joka tappaa, meri, joka nielee, hauta, joka kätkee sekä rakkauden että toivon — ne ovat kaikki varmoja askeleita minun tielläni, jotka johtavat yhä lähemmäksi päämäärää."

Sydämmeni vapisi tuskasta, jota ei voi sanoin kuvata, surusta, jolle silmissä ei ole kyyneleitä. Pimeä sulki syliinsä pyhiinvaeltajan haudalla, haamun, joka oli noussut siitä, uneksijan, joka katseli heitä. En nähnyt enkä kuullut enää mitään.

Heräsin tietoisuuteen siten, että käsi laskettiin olalleni. Se oli
Laura.

Hän oli laskeutunut polvillensa sohvan eteen. Hän näytti kuumuuden rasittamalta ja peljästyneeltä ja kun hän silmäsi minua, näin hänen katseensa olevan hämmentyneen ja levottoman. Minä nousin nopeasti ylös.