"Mitä on tapahtunut?" kysyin minä. "Mikä on peljästyttänyt sinua?"
Hän katsoi taakseen puoliavonaiseen oveen — asetti huulensa aivan minun korvalleni — ja kuiskasi:
"Marian! — olento tuolla järvellä — askeleet, jotka me kuulimme eilen illalla — minä olen nähnyt nyt juuri hänet! Olen juuri puhellut hänen kanssaan!"
"Kenen kanssa taivaan nimessä?"
"Anna Catherickin."
Olin niin kauhistunut Lauran hämmästyneestä ulkomuodosta ja sen lisäksi niin järkkynyt unestani, ett'en tyynesti käsittäen voinut kestää niitä mielikuvia, joita tämä nimi tunki minuun. Liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoin minä hänen edessään lattialla ja tuijotin häneen aivan ääneti.
Hän oli itse liian paljon tapahtuman johdosta hämmennyksissä voidakseen huomata, minkä vaikutuksen hänen vastauksensa teki minuun. "Olen nähnyt Anna Catherickin! Olen puhunut Anna Catherickin kanssa!" toisti hän, ikäänkuin minä en olisi kuullut häntä ensi kerralla. "Oi, Marian, minulla on niin kummallisia asioita kerrottavana sinulle! Tule mukaan — täällä voidaan meidät yllättää — tule heti minun huoneeseeni."
Sanoessaan tätä innokkaalla äänellä tarttui hän käteeni ja saattoi minut kirjaston kautta alakerroksen viime huoneeseen saakka, joka oli järjestetty hänen yksityiskamarikseen. Ei kukaan kolmas henkilö, lukuunottamatta kenties hänen kamarineitoaan, voinut hämmästyttää meitä siellä. Hän työnsi minut edellään ovesta, sulki sen ja veti yhteen oviverhot, jotka riippuivat sen sisäpuolella.
Ihmeellinen, huumaava tunne, joka oli vallannut minut, kesti vielä. Mutta enenevä vakuutus, että se vastusten ketju, joka kauan oli uhannut kietoa sekä minut että hänet, nyt auttamattomasti oli lyönyt renkaansa ympärillemme, alkoi yhä enemmän saada valtaa minussa. En voinut sitä sanoin lausua — tuskin selittää sitä ajatuksissani. "Anna Catherick!" kuiskasin itsekseni ja toistin vielä kerran sekaannuksissani — "Anna Catherick!"
Laura veti minut sohvalle. "Katso!" sanoi hän, "katso tänne!" ja osoitti rintaansa.