Nyt vasta huomasin, että kadonnut rintaneula oli taas paikallansa. Sen näkeminen tuntui vähentävän ajatusteni epäselvyyttä ja auttavan rauhoittumistani.
"Mistä löysit rintaneulasi?" Ensi sanat mitkä voin lausua hänelle, oli tämä typerä kysymys.
"Hän löysi sen, Marian."
"Mistä?"
"Venehuoneen lattialta. Ah, kuinka pitäisi minun alkaa — kuinka voisin minä kertoa sinulle kaikki? Hän puhutteli minua niin ihmeellisesti — hän näytti niin tavattoman sairaalta — hän poistui luotani niin nopeasti —!"
Hän puhui kovemmin, sikäli kuin hänen muistelunsa esiintyivät räikeämpinä. Se ehdoton epäluulo, jota minä tunsin sekä öin että päivin kaikkea kohtaan tässä talossa, saattoi minut heti varottamaan häntä.
"Puhu hiljempaa", sanoin minä. "Ikkuna on auki. Kerro nyt alusta, Laura. Kerro minulle sana sanaltaan, mitä tapahtui sinun ja tämän naisen kesken."
"Suljenko ensin ikkunan?"
"Ei, puhu vain hiljaa; muista vain, että Anna Catherick on vaarallinen puheen aine miehesi talossa. Missä näit sinä hänet ensin?"
"Venehuoneessa, Marian. Kuten tiedät, menin minä etsimään rintaneulaani ja minä kävin siis läpi koko puiston silmäten tielle joka askeleella. Sillä tavoin tulin vihdoin venehuoneelle ja astuttuani sisään laskeuduin minä polvilleni etsiäkseni koko lattialta. Siten olin etsimässä yhä, kun kuulin lempeän, vieraan äänen kuiskaavan takanani: 'neiti Fairlie!'